Tärkein strategia

Tarmokas ja jatkuva uusien yhteisöjen istuttaminen on kaikkein tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien yhteisöjen jatkuvaan uudistumiseen.

Tämä raflaava väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandakäsikirjasta, vaan hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin Tim(othy) Kellerin tekstiä. Hänen ajattelunsa taustalla on Raamatun mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon lisäksi myös hänen oma merkittävä kokemuksensa aiheesta. Mutta onko Keller väärässä?

Kellerin tuotantoon tutustuneet tietävät, että kyseessä oli harvinaisen terävä kaveri. Hänellä ei ollut tapana puhua läpiä päähänsä, eikä edellä esitetty sitaatti ole poikkeus. Parempi kysymys kuuluukin: Miksi ihmeessä tämä tavattoman pitkään tiedetty asia (eli uusien yhteisöjen istuttamisen hyöty ja välttämättömyys) ei näytä vaikuttavan millään lailla olemassa olevien yhteisöjen johtajiin? Loppujen lopuksi ensisijainen vastuu uusien yhteisöjen synnyttämisestä on nimittäin heillä, mutta äärettömän harva heistä pyrkii tekemään asialle mitään.

Pastorit ja muut seurakuntien hengelliset johtajat tekevät tärkeää ja vaativaa työtä parhaan kykynsä mukaan, joten kaikki kunnia ja kiitos heille siitä. Tästä huolimatta olohuoneessa olevasta virtahevosta on kyettävä puhumaan. Ne, jotka ovat vastuussa, ovat niitä, jotka ovat vastuussa. Tavalliset riviseurakuntalaiset harvemmin alkavat omin nokkinensa istutella uusia yhteisöjä (tai jos alkavat, sitä ei yleensä katsota hyvällä). On pääsääntöisesti johtajista kiinni, kuinka järkevästi seurakunta toimii tai mihin se ohjaa resurssinsa.

Perustellessaan väitettään Keller nostaa esiin kenties suurimman esteen uusien seurakuntien istuttamiselle: olemassa olevat seurakunnat saattavat olla intresseiltään hyvin kapeakatseisia. Seurakuntien johtajat ovat toisin sanoen enemmän huolissaan omasta valtakunnastaan kuin Jumalan valtakunnasta. Kellerin mukaan huoli on kuitenkin turha, koska pitemmällä tähtäimellä uudet yhteisöt hyödyttävät merkittävästi myös vanhoja yhteisöjä.

Toinen, lähes edellisen veroinen este on seikka, jonka Neil Cole on kiteyttänyt parhaiten: rimamme on aivan liian korkealla seurakunnan kriteerien osalta ja vastaavasti aivan liian matalalla opetuslapseuden osalta. Harva kykenee istuttamaan uusia seurakuntia ympäristössä, jossa seurakunnat ovat raskaita ja monimutkaisia organisaatioita, ja niiden penkit täynnä opetuslapseuttamattomia uskovia. Tämän valossa onkin oikeastaan pieni ihme, että uusia yhteisöjä ylipäätään syntyy silloin tällöin.

Monet seurakunnat ovat noudattaneet kaikenlaisia strategioita nuoruudestaan saakka, mutta yksi niiltä puuttuu. Tuntuu kuitenkin, että – vastoin kaikkea järkeä – helpompi on kamelin käydä neulansilmästä kuin seurakunnan istuttaa uusia seurakuntia.