Huomisen seurakunta

Uusi testamentti käyttää seurakunnasta ja seurakuntalaisista monin paikoin kieltä, joka avautuu perhe-kuvaston kautta. Tässä perheessä Jumala on isä, Jeesus perheen esikoispoika ja kaikki Jeesuksen seuraajat adoption kautta perheen isän lapsia eli veljiä ja sisaria keskenään. Voidaanko seurakuntaa siis hyvällä syyllä ajatella perheenä, vai onko kyseessä ainoastaan niin sanottu juridinen fiktio, jossa oletetaan jotain, joka ei vastaakaan todellisuutta?

Moni uskoo, että mitä suurempi seurakunta, sen parempi. Suuri ei ainoastaan ole maailman silmissä näyttävämpi, vaan se on myös tehokkaampi ja kykenevämpi tekemään sitä, mitä seurakunnan pitäisikin tehdä. On siis vain järkevää, että voimia ei hajauteta istuttamalla uusia yhteisöjä, vaan pyritään tekemään jo olemassa olevista seurakunnista vieläkin suurempia ja vahvempia – eikö niin?      Väärin. Vanhan ja ison seurakunnan oletettu tehokkuus suhteessa uuteen ja pieneen on kuin oheisen kuvan optinen harha, jossa ruutu A vaikuttaisi olevan tummempi kuin ruutu B. Harha on niin voimakas, että harva pysähtyy asiaa edes ajattelemaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan.

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Korhonen oli päättänyt työpäivän päälle piipahtaa keskustassa asioilla. Kohteeseen oli toimistolta puolen tunnin kävelymatka, joten kulkuvälineeksi oli valikoitunut apostolinkyyti. Korhoselle tämä merkitsi lähes aina rukouskävelyä, ja niin tälläkin kertaa. Alkumatka oli kulunut päällimmäisten asioiden purkamiseen, ja nyt oli menossa rukous rakkaan kotikaupungin puolesta. Jotenkin sydäntä tuntui erityisesti raastavan ajatus suuresta työmäärästä, jota kukaan ei ole tekemässä. – Herra, miksi et ole antanut työntekijöitä elonkorjuuseen?

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Monelle on tullut yllätyksenä, kuinka huonosti resursseiltaan ylivertainen Venäjä on pärjännyt sodassaan Ukrainaa vastaan. Yhdeksi tätä selittäväksi osatekijäksi asiantuntijat ovat nostaneet sen, että Venäjän sotilasjohtojärjestelmä on edelleen hyvin hierarkkinen. Ukrainalaiset sotilaat osaavat toimia haastavissakin tilanteissa itsenäisesti yhteisen tavoitteen eteen, kun taas venäläiset vastaavanlaisissa tilanteissa tarvitsevat usein jonkun isomman herran kertomaan, mitä pitää tehdä. Jotain samankaltaista on havaittavissa myös eri seurakuntien välillä.

Yhdysvalloissa on viime vuosina havahduttu siihen, että evankelisella kristillisyydellä on vakava PR-ongelma. Merkittävä osa kansasta on vieraantunut kristinuskosta, koska se yhdistyy ihmisten mielissä tietynlaiseen oikeistopolitiikkaan. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta kuulla aitoa ilosanomaa, koska sen välittäjä tulee jo ennen sitä torjutuksi kristittyjen huonon julkisuuskuvan takia. Suomessa ei vielä (onneksi!) olla tässä pisteessä, mutta ei meidänkään pahenevassa tilanteessamme ole hurraamista. Moni Jeesuksen seuraaja nimittäin tekee hartiavoimin töitä sen eteen, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kaikkea kristityt vastustavat.

Suomessa myydään vuositasolla noin 3 000 miljoonaa savuketta, ja sen päälle suomalaiset tuovat ulkomailta vielä muutamia satoja miljoonia lisää. Vaikka tupakointi on hiljalleen vähenemässä, nämä ovat silti isoja lukuja – varsinkin tuotteelle, joka ei ikimaailmassa saisi myyntilupaa, jos se keksittäisiin nyt. Mutta vaikka tupakan polttaminen on terveysriski, sitä ei voida kieltää, koska liian moni on koukussa siihen. On vain toivottava, että uudet sukupolvet oppivat paremmille tavoille. Mutta mitä tekemistä tällä on huomisen seurakunnan kanssa?

Monet Jeesuksen seuraajat tuskailevat oman rukouselämänsä kanssa. Ei oikein huvita eikä jaksa, ja silloinkin kun jaksaa, tuntuu rukoileminen puuduttavalta, pakonomaiselta suoritukselta. Syyllisyyden tunnetta kasvattaa lisäksi tieto siitä, että rukous ja sen ylläpitämä yhteys Jumalaan ovat (ainakin teoriassa) elämän tärkeimpiä asioita. Onko tälle ongelmalle jotain tehtävissä – ja jos on, niin mitä?

Moni on elämänsä aikana ollut tilanteessa, jossa nuori lapsi on ensin syönyt suuren annoksen ruokaa, jonka jälkeen pöytään on katettu herkullinen jälkiruoka. Kun paikalla olevat aikuiset ovat sitten leikillään todenneet lapselle, että "söit niin paljon, että mahaan ei taida enää mahtua jälkiruokaa", on lapsi saattanut nopeasti kuitata, että "se menee eri mahaan". Mahoja on tietenkin vain yksi, mutta kuten vanhemmat hyvin tietävät, herkut yleensä maistuvat lapselle silloinkin, kun vatsassa ei tunnu olevan lainkaan tilaa terveelliselle perusruoalle.

Monissa piireissä on edelleen vallalla se näkemys, että uskoon tulleen opetuslapseuttaminen tapahtuu siten, että hänet saadaan kirkon penkkiin "Sanan kuuloon", jossa pastorin saarnat sitten tekevät tehtävänsä. Tätä pidetään myös tehokkaana tapana opetuslapseuttaa, saahan useampi henkilö kerralla nauttia samasta kattauksesta. Kaiken kukkuraksi metodilla on pitkät perinteet. Miksi siis jotkut ovat kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tässä kuviossa ihan kaikki ei ole kohdallaan?

Kuinka tehokkaasti perinteinen länsimainen seurakuntamalli tukee hengellistä kasvua ja opetuslapseuttaa sunnuntain pääkokoontumiseen osallistuvia? Yksi tapa testata tätä on ottaa kyseiset ihmiset, jakaa heidät useampaan kodeissa kokoontuvaan pienryhmään, laittaa isot kokoontumiset tauolle ja pyytää pienryhmiä kasvamaan uskosta osattomien tavoittamisen kautta. Lopputulos kertoo paljon seurakunnan kypsyydestä.

Yksi koronapandemian sivuvaikutuksista on ollut se, että seurakuntayhteys ja sen merkitys on monien mielessä hieman hämärtynyt. Etenkin niillä, joilla perinteinen yhteen kokoontuminen on vaihtunut YouTube-saarnoihin tai livestriimeihin, on saattanut herätä (sinänsä aivan aiheellinen) kysymys: miksi vaivautua paikan päälle, kun saman sisällön saa netin kautta omalle kotisohvalleen?

Jeesus antoi seuraajilleen yhden ainoan tehtävän, kaikkien kansojen opetuslapseuttamisen. Tässä missiossa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa on evankeliumin kertominen uskosta osattomille, ja se huipentuu siihen, että uskoon tulleet kastetaan. Toinen osa on uskoon tulleiden opettaminen "pitämään" kaikki se, mitä Jeesus oli omille opetuslapsilleen opettanut ja käskenyt heitä tekemään. Luojan kiitos seurakunnalle ei annettu enempää kuin tämä yksi tehtävä, niin hankalaksi senkin toteuttaminen on osoittautunut!

Monelle on käynyt niin, että uskoontulon myötä elämänarvot ovat muuttuneet radikaalisti. Tiettyjä siteitä entiseen elämään on jouduttu katkomaan, ja usein kaveripiiritkin ovat vaihtuneet toisiin. Vuodet ovat sitten kuluneet ja eräänä päivänä on havahduttu siihen, että ei juuri olla tekemisissä muiden kuin uskovien kanssa.