Suomalaisen kristillisyyden haasteita 4/6

Yhdysvalloissa on viime vuosina havahduttu siihen, että evankelisella kristillisyydellä on vakava PR-ongelma. Merkittävä osa kansasta on vieraantunut kristinuskosta, koska se yhdistyy ihmisten mielissä tietynlaiseen oikeistopolitiikkaan. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta kuulla aitoa ilosanomaa, koska sen välittäjä tulee jo ennen sitä torjutuksi kristittyjen huonon julkisuuskuvan takia. Suomessa ei vielä (onneksi!) olla tässä pisteessä, mutta ei meidänkään pahenevassa tilanteessamme ole hurraamista. Moni Jeesuksen seuraaja nimittäin tekee hartiavoimin töitä sen eteen, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kaikkea kristityt vastustavat.

Kristityt ovat historian saatossa onnistuneet tekemään joitakin virhearviointeja. Kaikkien tiedossa ovat tietysti sellaiset isot asiat kuten ristiretket tai roomalaiskatolisen kirkon (toistuvat) pedofiiliskandaalit. Mutta harvemmin puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka kristillinen kirkko on unohtanut mandaattinsa luomakunnan "viljelyyn ja varjeluun", tai kuinka se ei aina ole ymmärtänyt, että vaurauden tasainen jako ja vähäosaisista huolehtiminen ovat tärkeitä raamatullisia periaatteita. Niinpä muut (kuten vihreä liike tai vasemmistolaisuus) ovat kaapanneet (ja vääristäneet) asioita, joista nimenomaan kristittyjen pitäisi olla tunnettuja.

Jeesuksen seuraajat eivät ole täydellisiä, ja monilla on vaikeuksia hahmottaa sitä, mikä on raamatullista ja mikä ei. Ennen some-aikaa tämä ei muodostanut kovin merkittävää PR-ongelmaa, koska yksilön ajatukset yleensä pysyivät yksilön ajatuksina. Sen sijaan nyt nämä ajatukset saavat helposti laajaa näkyvyyttä, ja moni uskova mielellään purkaakin pelkojaan, turhautumistaan ja raivoaan erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Vielä pahemmaksi tämän tekee se, että esimerkiksi Facebookin algoritmit tuovat käyttäjien uutisvirtaan nimenomaan sellaisia postauksia, jotka synnyttävät negatiivisia tunteita. Pieni, äänekäs joukko vääristää helposti kokonaiskuvaa.

Ensimmäisessä kirjeessään Timoteukselle Paavali kehottaa "ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti." Tämän ohjeen noudattamisen sijaan moni uskova on kunnostautunut ministereiden, kansanedustajien, muiden yhteiskunnallisten päättäjien ja ev.lut. kirkon piispojen julkisessa kritisoinnissa, haukkumisessa ja mustamaalaamisessa.

Useamman vuosikymmenen ajan osa Jeesuksen seuraajista maassamme on jaksanut muistuttaa Kristuksen ruumista siitä, että valtamediaan ja sen uutisointiin ei voi luottaa. Yleensä kyse on ollut Lähi-Idän uutisoinnista, mutta koronapandemian myötä tämä pitkään kylvetty epäluulon siemen on tuottanut satoa myös muilla alueilla. Salaliittoteoriat jylläävät eikä päättäjiin, asiantuntijoihin tai tieteelliseen tietoon enää luoteta. Uskovat ovat olleet etunenässä (yhdessä Venäjän trollien kanssa) nakertamassa yhteiskuntamme toimivuuden kannalta elintärkeää luottamuspääomaa.

Tämä ei tietenkään ole koko kuva Kristuksen ruumiista Suomessa – ja siksi kyseessä on nimenomaan PR-ongelma. Jeesus ei ole ongelma, eikä kristinuskokaan itsessään ole ongelma. Mutta me olemme edelleen se viides ja luetuin evankeliumi, ja siinä roolissa näytämme epäonnistuneen monella tavalla.

Jokaisen Jeesuksen seuraajan olisi omallaan kohdallaan hyvä miettiä, onko omalla toiminnallaan parantamassa vai heikentämässä uskosta osattomien kuvaa kristityistä ja kristinuskosta. Maailman meno voi huolestuttaa ja turhauttaa, mutta ehkäpä Jumalan lapsille on parempiakin reagointitapoja kuin julkisuudessa tapahtuva verbaalisten tunnekäsikranaattien heittely omasta poterosta vastustajien asemiin.

[Sarjan muut osat: 1 2 3 5 6]