Suomalaisen kristillisyyden haasteita (6/6)

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Seurakuntien istuttamisen tiedetään olevan hyväksi Jumalan valtakunnalle, mutta sitä tehdään äärimmäisen harvoin. Osittain tätä hämmentävää tosiasiaa selittää kirkkokunnallinen suurvalta- ja etupiiriajattelu,  mutta on myös muita syitä. Yksi niistä on, että rakenteiltaan ja toimintatavoiltaan perinteisen seurakunnan istuttaminen on pitkä ja vaativa projekti. Rima on nostettu korkealle, eikä epäonnistumisen pelossa uskalleta ottaa riskejä.

Uskalluksen lisäksi maastamme näyttäisi puuttuvan niitä, joiden sisimmässä sykkii apostolinen sydän. Varsinkin vapaakristillisellä kentällä aikanaan vaikuttaneet uudisraivaajat ovat sittemmin vaihtuneet uudisasukkaisiin, kaikki esteet tieltään raivenneet barbaarit on korvattu byrokraateilla, ja seurakuntien johdossa säilyttäjät ovat syrjäyttäneet synnyttäjät. Tämä strategia edesauttaa aiemmin saavutettujen asemien pitämistä (tai ainakin hidastaa niiden menettämistä), mutta uutta maaperää sillä ei valloiteta.

Uusien yhteisöjen istuttamista leimaa myös mielikuvituksen puute. On melko ironista, että reformaation ja sola scriptura -periaatteen nimeen vannovat protestantit ovat jumittuneet seurakuntamalliin, jota ei edes löydy Uudesta testamentista. Tosin tämä ongelma vaivaa lähinnä vain länsimaista kuluttajakristillisyyttä, sillä kyseinen Suomenkin kirkollista kenttää dominoiva malli ei ole läheskään kaikkialla edes mahdollinen. Ikävä kyllä – tai onneksi – korona on nyt vetänyt maton tämän mallin alta, ja moni hengellinen johtaja on saanut huomata, ettei hänellä välttämättä ole osaamista toisella tavalla toimivan seurakuntayhteisön pyörittämiseen.

Koska ihminen omaksuu helposti laajaa kannatusta nauttivia uskomuksia ja käyttäytymismalleja (conformity bias), nykytilan muuttuminen Suomen kaltaisessa homogeenisessa seurakuntakentässä ei ole helppoa. Tarvitaan sekä pioneeriyksilöitä että -yhteisöjä, jotka ottavat riskejä, opettelevat uusien toimintatapojen edellyttämiä taitoja – ja näyttävät esimerkkiä meille muille, jotka emme uskalla tehdä mitään toisin kuin mihin olemme tottuneet. Mutta vaikka muuttuminen ei tule olemaan kivutonta, on se joka tapauksessa edessä. Kyse on vain siitä, ketkä menevät edellä ja ketkä tulevat perässä.

[Sarjan muut osat: 1 2 3 4 5]