Huomisen seurakunta

Uusi testamentti käyttää seurakunnasta ja seurakuntalaisista monin paikoin kieltä, joka avautuu perhe-kuvaston kautta. Tässä perheessä Jumala on isä, Jeesus perheen esikoispoika ja kaikki Jeesuksen seuraajat adoption kautta perheen isän lapsia eli veljiä ja sisaria keskenään. Voidaanko seurakuntaa siis hyvällä syyllä ajatella perheenä, vai onko kyseessä ainoastaan niin sanottu juridinen fiktio, jossa oletetaan jotain, joka ei vastaakaan todellisuutta?

Tarmokas ja jatkuva uusien yhteisöjen istuttaminen on kaikkein tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien yhteisöjen jatkuvaan uudistumiseen. Tämä raflaava väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandakäsikirjasta, vaan hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin Tim(othy) Kellerin tekstiä . Hänen ajattelunsa taustalla on Raamatun mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon lisäksi myös hänen oma merkittävä kokemuksensa aiheesta. Mutta onko Keller väärässä?

Moni uskoo, että mitä suurempi seurakunta, sen parempi. Suuri ei ainoastaan ole maailman silmissä näyttävämpi, vaan se on myös tehokkaampi ja kykenevämpi tekemään sitä, mitä seurakunnan pitäisikin tehdä. On siis vain järkevää, että voimia ei hajauteta istuttamalla uusia yhteisöjä, vaan pyritään tekemään jo olemassa olevista seurakunnista vieläkin suurempia ja vahvempia – eikö niin?      Väärin. Vanhan ja ison seurakunnan oletettu tehokkuus suhteessa uuteen ja pieneen on kuin oheisen kuvan optinen harha, jossa ruutu A vaikuttaisi olevan tummempi kuin ruutu B. Harha on niin voimakas, että harva pysähtyy asiaa edes ajattelemaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan.

Efesolaiskirjeen Paavali puhuu paljon seurakunnan olemuksesta ja tuo esille muun muassa sen, että jokainen uudestisyntynyt kristitty on kutsuttu palvelutyöhön (4:11-16). Tämä ei ole mikään Paavalin oma keksintö, vaan se tapa, miten Kristuksen ruumis on suunniteltu ja tarkoitettu toimivaksi. Mutta kuten monessa muussakin seurakuntaan tai uskonelämään liittyvässä asiassa, niin myös tässä on jossain vaiheessa ajauduttu täysin väärille poluille. Kristillisen kirkon historiassa palvelutyön suhteen onkin havaittavissa kolme merkittävää käännettä.

Monien tuntema, terveiden seurakuntien ja seurakuntaverkostojen moninkertaistumiseen tähtäävä Exponential -verkostoon sen tukiorganisaatioksi on muutama vuosi sitten liittynyt yli 35 vuotta toiminut Leadership Network -verkosto. Jälkimmäisen yhtenä päämääränä on auttaa Kristuksen ruumista kohti huomisen seurakuntaa. Tätä se tekee muun muassa artikkeleiden, kirjojen, webinaarien, keskusteluohjelmien ja podcastien avulla. Tällä hetkellä Leadership Network keskittyy neljään pääteemaan, jotka verkostossa koetaan merkittäviksi tulevaisuuden kannalta. Verkoston sivustolla nämä teemat on nimetty ja esitelty seuraavasti:

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.

Suomessa myydään vuositasolla noin 3 000 miljoonaa savuketta, ja sen päälle suomalaiset tuovat ulkomailta vielä muutamia satoja miljoonia lisää. Vaikka tupakointi on hiljalleen vähenemässä, nämä ovat silti isoja lukuja – varsinkin tuotteelle, joka ei ikimaailmassa saisi myyntilupaa, jos se keksittäisiin nyt. Mutta vaikka tupakan polttaminen on terveysriski, sitä ei voida kieltää, koska liian moni on koukussa siihen. On vain toivottava, että uudet sukupolvet oppivat paremmille tavoille. Mutta mitä tekemistä tällä on huomisen seurakunnan kanssa?

Kuinka tehokkaasti perinteinen länsimainen seurakuntamalli tukee hengellistä kasvua ja opetuslapseuttaa sunnuntain pääkokoontumiseen osallistuvia? Yksi tapa testata tätä on ottaa kyseiset ihmiset, jakaa heidät useampaan kodeissa kokoontuvaan pienryhmään, laittaa isot kokoontumiset tauolle ja pyytää pienryhmiä kasvamaan uskosta osattomien tavoittamisen kautta. Lopputulos kertoo paljon seurakunnan kypsyydestä.

Yksi koronapandemian sivuvaikutuksista on ollut se, että seurakuntayhteys ja sen merkitys on monien mielessä hieman hämärtynyt. Etenkin niillä, joilla perinteinen yhteen kokoontuminen on vaihtunut YouTube-saarnoihin tai livestriimeihin, on saattanut herätä (sinänsä aivan aiheellinen) kysymys: miksi vaivautua paikan päälle, kun saman sisällön saa netin kautta omalle kotisohvalleen?