Huomisen seurakunta

Tarmokas ja jatkuva uusien yhteisöjen istuttaminen on kaikkein tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien yhteisöjen jatkuvaan uudistumiseen. Tämä raflaava väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandakäsikirjasta, vaan hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin Tim(othy) Kellerin tekstiä . Hänen ajattelunsa taustalla on Raamatun mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon lisäksi myös hänen oma merkittävä kokemuksensa aiheesta. Mutta onko Keller väärässä?

Efesolaiskirjeen Paavali puhuu paljon seurakunnan olemuksesta ja tuo esille muun muassa sen, että jokainen uudestisyntynyt kristitty on kutsuttu palvelutyöhön (4:11-16). Tämä ei ole mikään Paavalin oma keksintö, vaan se tapa, miten Kristuksen ruumis on suunniteltu ja tarkoitettu toimivaksi. Mutta kuten monessa muussakin seurakuntaan tai uskonelämään liittyvässä asiassa, niin myös tässä on jossain vaiheessa ajauduttu täysin väärille poluille. Kristillisen kirkon historiassa palvelutyön suhteen onkin havaittavissa kolme merkittävää käännettä.

Yksi lähetystyön perusperiaate on pyrkimys tutustua sen kohteeseen mahdollisimman hyvin. Jokainen maa ja kulttuuri on omanlaisensa, jolloin kristinuskon sanomaa on pakko kontekstualisoida – samalla kun pidetään kiinni uskon muuttumattomasta ytimestä. Ilman näitä sanoma ei usein joko mene perille, tai usko saa Uudelle testamentille vieraita muotoja. Mutta myös täällä "kotikentällä" evankeliumin eteenpäin meneminen kärsii jossain määrin siitä, että ei olla täysin ymmärretty, millaisessa kontekstissa tomitaan.

Yksi koronapandemian sivuvaikutuksista on ollut se, että seurakuntayhteys ja sen merkitys on monien mielessä hieman hämärtynyt. Etenkin niillä, joilla perinteinen yhteen kokoontuminen on vaihtunut YouTube-saarnoihin tai livestriimeihin, on saattanut herätä (sinänsä aivan aiheellinen) kysymys: miksi vaivautua paikan päälle, kun saman sisällön saa netin kautta omalle kotisohvalleen?