Huomisen seurakunta

Yksi lähetystyön perusperiaate on pyrkimys tutustua sen kohteeseen mahdollisimman hyvin. Jokainen maa ja kulttuuri on omanlaisensa, jolloin kristinuskon sanomaa on pakko kontekstualisoida – samalla kun pidetään kiinni uskon muuttumattomasta ytimestä. Ilman näitä sanoma ei usein joko mene perille, tai usko saa Uudelle testamentille vieraita muotoja. Mutta myös täällä "kotikentällä" evankeliumin eteenpäin meneminen kärsii jossain määrin siitä, että ei olla täysin ymmärretty, millaisessa kontekstissa tomitaan.

Suomessa myydään vuositasolla noin 3 000 miljoonaa savuketta, ja sen päälle suomalaiset tuovat ulkomailta vielä muutamia satoja miljoonia lisää. Vaikka tupakointi on hiljalleen vähenemässä, nämä ovat silti isoja lukuja – varsinkin tuotteelle, joka ei ikimaailmassa saisi myyntilupaa, jos se keksittäisiin nyt. Mutta vaikka tupakan polttaminen on terveysriski, sitä ei voida kieltää, koska liian moni on koukussa siihen. On vain toivottava, että uudet sukupolvet oppivat paremmille tavoille. Mutta mitä tekemistä tällä on huomisen seurakunnan kanssa?

Monet Jeesuksen seuraajat tuskailevat oman rukouselämänsä kanssa. Ei oikein huvita eikä jaksa, ja silloinkin kun jaksaa, tuntuu rukoileminen puuduttavalta, pakonomaiselta suoritukselta. Syyllisyyden tunnetta kasvattaa lisäksi tieto siitä, että rukous ja sen ylläpitämä yhteys Jumalaan ovat (ainakin teoriassa) elämän tärkeimpiä asioita. Onko tälle ongelmalle jotain tehtävissä – ja jos on, niin mitä?