Huomisen seurakunta

Tarmokas ja jatkuva uusien yhteisöjen istuttaminen on kaikkein tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien yhteisöjen jatkuvaan uudistumiseen. Tämä raflaava väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandakäsikirjasta, vaan hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin Tim(othy) Kellerin tekstiä . Hänen ajattelunsa taustalla on Raamatun mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon lisäksi myös hänen oma merkittävä kokemuksensa aiheesta. Mutta onko Keller väärässä?

Moni uskoo, että mitä suurempi seurakunta, sen parempi. Suuri ei ainoastaan ole maailman silmissä näyttävämpi, vaan se on myös tehokkaampi ja kykenevämpi tekemään sitä, mitä seurakunnan pitäisikin tehdä. On siis vain järkevää, että voimia ei hajauteta istuttamalla uusia yhteisöjä, vaan pyritään tekemään jo olemassa olevista seurakunnista vieläkin suurempia ja vahvempia – eikö niin?      Väärin. Vanhan ja ison seurakunnan oletettu tehokkuus suhteessa uuteen ja pieneen on kuin oheisen kuvan optinen harha, jossa ruutu A vaikuttaisi olevan tummempi kuin ruutu B. Harha on niin voimakas, että harva pysähtyy asiaa edes ajattelemaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan.

Efesolaiskirjeen Paavali puhuu paljon seurakunnan olemuksesta ja tuo esille muun muassa sen, että jokainen uudestisyntynyt kristitty on kutsuttu palvelutyöhön (4:11-16). Tämä ei ole mikään Paavalin oma keksintö, vaan se tapa, miten Kristuksen ruumis on suunniteltu ja tarkoitettu toimivaksi. Mutta kuten monessa muussakin seurakuntaan tai uskonelämään liittyvässä asiassa, niin myös tässä on jossain vaiheessa ajauduttu täysin väärille poluille. Kristillisen kirkon historiassa palvelutyön suhteen onkin havaittavissa kolme merkittävää käännettä.

Monien tuntema, terveiden seurakuntien ja seurakuntaverkostojen moninkertaistumiseen tähtäävä Exponential -verkostoon sen tukiorganisaatioksi on muutama vuosi sitten liittynyt yli 35 vuotta toiminut Leadership Network -verkosto. Jälkimmäisen yhtenä päämääränä on auttaa Kristuksen ruumista kohti huomisen seurakuntaa. Tätä se tekee muun muassa artikkeleiden, kirjojen, webinaarien, keskusteluohjelmien ja podcastien avulla. Tällä hetkellä Leadership Network keskittyy neljään pääteemaan, jotka verkostossa koetaan merkittäviksi tulevaisuuden kannalta. Verkoston sivustolla nämä teemat on nimetty ja esitelty seuraavasti:

Tutkimusten mukaan suurin osa autoilijoista pitää itseään keskimääräistä parempana kuskina. Omasta suorittamisesta ollaan siis varmoja, mutta muihin suhtaudutaan epäillen. Hieman samanlainen ilmiö esiintyy myös kristillisellä kentällä. Seurakuntien johtajilla on tapana ajatella, että ainakin heidän seurakuntansa on oikealla tiellä, Jumalan tahdossa ja Jeesuksen johdossa, kun taas monessa muussa seurakunnassa näin ei välttämättä ole. Autoilijoiden tapauksessa on selvää, että kaikki eivät voi olla keskimääräistä parempia kuskeja, mutta onko niin, että kaikki seurakunnat toimivat Jeesuksen johdossa?

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Yksi Kristuksen ruumiin isoimpia ongelmia on se, että se on pirstaloitunut niin moneen osaan, ja jokainen osa yrittää olla Kristuksen ruumis ilman muita osia. Tämä näkyy myös paikkakuntatasolla: vaikka jokainen yhteisö teoriassa tunnustaisikin paikkakunnan muut yhteisöt saman ruumiin jäseniksi, käytännössä näin ei välttämättä tapahdu. Tällöin on vaarana, että jokainen rakentaa omaa pientä valtakuntaansa – jonka etu ei aina ole yhtenevä Jumalan valtakunnan edun kanssa. Omat toimemme eri tilanteissa yleensä paljastavatkin sen, kenen valtakuntaa todellisuudessa rakennamme.

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.

Mitä tapahtuu kristilliselle seurakunnalle tilanteessa, jossa se joutuu luopumaan kirkkorakennuksistaan, sen pari ylintä johtoporrasta tapetaan, sen toimintaa ei enää ole pyörittämässä palkatut ammattilaset eikä sillä ei ole käytettävissään länsimaittain tasokasta teologista koulutusta  – ja kaiken tämän kruunaa vaino? Tämä ihmiskoe on suoritettu Kiinassa. Tuloksena oli seurakunnan historiallinen kasvu tavalla, jolle vetää vertoja ainoastaan varhaisimman kristillisyyden räjähdysmäinen leviäminen. Siispä "marttyyrien veri on kirkon siemen", eikö niin?

Korhonen oli jälleen rukouskävelyllä. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, sillä päivä oli kohtalaisen kaunis, mutta Korhonen tuskin huomasi heitä. Sisäinen tuska poltteli, ja menossa oli sydämen tuntojen vuodatus Taivaalliselle Isälle. – Herra, miksi miksi miksi miksi oi miksi Suomessa ei tietyissä asioissa ole tapahtunut läpimurtoa, vaan seurakunnat ovat jumittuneet vääriin asioihin tai vääriin paikkoihin?

Monissa piireissä on edelleen vallalla se näkemys, että uskoon tulleen opetuslapseuttaminen tapahtuu siten, että hänet saadaan kirkon penkkiin "Sanan kuuloon", jossa pastorin saarnat sitten tekevät tehtävänsä. Tätä pidetään myös tehokkaana tapana opetuslapseuttaa, saahan useampi henkilö kerralla nauttia samasta kattauksesta. Kaiken kukkuraksi metodilla on pitkät perinteet. Miksi siis jotkut ovat kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tässä kuviossa ihan kaikki ei ole kohdallaan?

Kuinka tehokkaasti perinteinen länsimainen seurakuntamalli tukee hengellistä kasvua ja opetuslapseuttaa sunnuntain pääkokoontumiseen osallistuvia? Yksi tapa testata tätä on ottaa kyseiset ihmiset, jakaa heidät useampaan kodeissa kokoontuvaan pienryhmään, laittaa isot kokoontumiset tauolle ja pyytää pienryhmiä kasvamaan uskosta osattomien tavoittamisen kautta. Lopputulos kertoo paljon seurakunnan kypsyydestä.

Oli kaunis kesäpäivä, ja Korhonen oli tapansa mukaan rukouskävelyllä. Suomen suvi tarjosi parastaan, eikä syitä luomakunnan Herran ylistämiseksi tarvinnut sen kauempaa hakea. Pelkkää kiitosta ja ylistystä eivät Korhosen rukoukset toki tälläkään kertaa olleet, vaan Herralle oli muutakin asiaa. Kuten niin monesti ennenkin, hän kyseli Herralta sitä, miten ihmisiä voisi evankeliumilla parhaiten saavuttaa: – Keitä meidän tulisi tavoittaa ja miten? Oi Herra, anna sinä sinun ruumiillesi tässä kaupungissa avaimet ihmisten tavoittamiseksi!