Huomisen seurakunta

Uusi testamentti käyttää seurakunnasta ja seurakuntalaisista monin paikoin kieltä, joka avautuu perhe-kuvaston kautta. Tässä perheessä Jumala on isä, Jeesus perheen esikoispoika ja kaikki Jeesuksen seuraajat adoption kautta perheen isän lapsia eli veljiä ja sisaria keskenään. Voidaanko seurakuntaa siis hyvällä syyllä ajatella perheenä, vai onko kyseessä ainoastaan niin sanottu juridinen fiktio, jossa oletetaan jotain, joka ei vastaakaan todellisuutta?

Vanhan sananlaskun mukaan "on parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä". Tämä ei kuitenkaan tunnu koskevan kristittyjä, jotka kokevat ensisijaiseksi velvollisuudekseen nimetä, häpäistä ja tuomita julkisesti niitä, joiden toiminta ja arvot poikkeavat omista, kristillisinä pidetyistä arvoista. Atlantin toiselta puolelta tuttu, alati paheneva yhteiskunnan kahtiajako sekä siihen liittyvät kulttuurisodat lieveilmiöineen ovat saapuneet tännekin – ja moni turhautunut uskova on lähtenyt mukaan keskinäisen manailun ja vastakkainasettelun kierteeseen.

Tutkimusten mukaan suurin osa autoilijoista pitää itseään keskimääräistä parempana kuskina. Omasta suorittamisesta ollaan siis varmoja, mutta muihin suhtaudutaan epäillen. Hieman samanlainen ilmiö esiintyy myös kristillisellä kentällä. Seurakuntien johtajilla on tapana ajatella, että ainakin heidän seurakuntansa on oikealla tiellä, Jumalan tahdossa ja Jeesuksen johdossa, kun taas monessa muussa seurakunnassa näin ei välttämättä ole. Autoilijoiden tapauksessa on selvää, että kaikki eivät voi olla keskimääräistä parempia kuskeja, mutta onko niin, että kaikki seurakunnat toimivat Jeesuksen johdossa?

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Yhdysvalloissa on viime vuosina havahduttu siihen, että evankelisella kristillisyydellä on vakava PR-ongelma. Merkittävä osa kansasta on vieraantunut kristinuskosta, koska se yhdistyy ihmisten mielissä tietynlaiseen oikeistopolitiikkaan. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta kuulla aitoa ilosanomaa, koska sen välittäjä tulee jo ennen sitä torjutuksi kristittyjen huonon julkisuuskuvan takia. Suomessa ei vielä (onneksi!) olla tässä pisteessä, mutta ei meidänkään pahenevassa tilanteessamme ole hurraamista. Moni Jeesuksen seuraaja nimittäin tekee hartiavoimin töitä sen eteen, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kaikkea kristityt vastustavat.

Maailma on muuttunut arvaamattomilla tavoilla viimeisten 50 vuoden aikana, ja Suomi sen mukana. Yksi suurista muutoksista on ollut postmodernin maailmankuvan esiinmarssi. Tähän ajatteluun yhdistetään yleensä suurten kertomusten kuolema, kaiken kyseenalaistaminen, totuuden subjektiivinen luonne ja uskonnollinen pluralismi. Kristillisille kirkoille tämä merkitsee väistämättä luopumista erioikeuksista ja siirtymistä keskiöstä kohti marginaalia. Mutta ovatko hengelliset päättäjät – joista useimmat ovat modernin maailmankuvan kasvatteja – ymmärtäneet, mitä kaikkea tämä merkitsee?

Jos kristinusko ei koskaan olisi saavuttanut Suomea, asiat olisivat täällä huomattavasti huonommin kuin ne ovat nyt. On myös enemmän kuin todennäköistä, että Suomen jääminen roomalais- tai kreikkalaiskatoliseksi maaksi olisi ollut monin tavoin huonompi vaihtoehto kuin luterilaisuus. Voidaan siis sanoa, että kansankirkko on sen historian aikana ollut Suomen ja suomalaisen kristillisyyden etu. Mutta onko se sitä edelleen, vai onko siitä tullut jo rasite?

Monet Jeesuksen seuraajat tuskailevat oman rukouselämänsä kanssa. Ei oikein huvita eikä jaksa, ja silloinkin kun jaksaa, tuntuu rukoileminen puuduttavalta, pakonomaiselta suoritukselta. Syyllisyyden tunnetta kasvattaa lisäksi tieto siitä, että rukous ja sen ylläpitämä yhteys Jumalaan ovat (ainakin teoriassa) elämän tärkeimpiä asioita. Onko tälle ongelmalle jotain tehtävissä – ja jos on, niin mitä?

Moni on elämänsä aikana ollut tilanteessa, jossa nuori lapsi on ensin syönyt suuren annoksen ruokaa, jonka jälkeen pöytään on katettu herkullinen jälkiruoka. Kun paikalla olevat aikuiset ovat sitten leikillään todenneet lapselle, että "söit niin paljon, että mahaan ei taida enää mahtua jälkiruokaa", on lapsi saattanut nopeasti kuitata, että "se menee eri mahaan". Mahoja on tietenkin vain yksi, mutta kuten vanhemmat hyvin tietävät, herkut yleensä maistuvat lapselle silloinkin, kun vatsassa ei tunnu olevan lainkaan tilaa terveelliselle perusruoalle.

Korhonen oli jälleen rukouskävelyllä. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, sillä päivä oli kohtalaisen kaunis, mutta Korhonen tuskin huomasi heitä. Sisäinen tuska poltteli, ja menossa oli sydämen tuntojen vuodatus Taivaalliselle Isälle. – Herra, miksi miksi miksi miksi oi miksi Suomessa ei tietyissä asioissa ole tapahtunut läpimurtoa, vaan seurakunnat ovat jumittuneet vääriin asioihin tai vääriin paikkoihin?

Jalkapallo vaikuttaa lajia tuntemattoman silmin tavattoman tylsältä peliltä. Siinä joukko pelaajia juoksee pahimmillaan yli puolitoista tuntia isolla kentällä edestakaisin ilman maalin maalia. Jatkuva liikkuminen ei vaikuta kovin tehokkaalta, mutta viime kädessä se on se tapa, jolla maaleja syntyy ja pelejä voitetaan. Samankaltainen periaate pätee myös missionaaliseen elämäntapaan.

Monissa piireissä on edelleen vallalla se näkemys, että uskoon tulleen opetuslapseuttaminen tapahtuu siten, että hänet saadaan kirkon penkkiin "Sanan kuuloon", jossa pastorin saarnat sitten tekevät tehtävänsä. Tätä pidetään myös tehokkaana tapana opetuslapseuttaa, saahan useampi henkilö kerralla nauttia samasta kattauksesta. Kaiken kukkuraksi metodilla on pitkät perinteet. Miksi siis jotkut ovat kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tässä kuviossa ihan kaikki ei ole kohdallaan?

Kuinka tehokkaasti perinteinen länsimainen seurakuntamalli tukee hengellistä kasvua ja opetuslapseuttaa sunnuntain pääkokoontumiseen osallistuvia? Yksi tapa testata tätä on ottaa kyseiset ihmiset, jakaa heidät useampaan kodeissa kokoontuvaan pienryhmään, laittaa isot kokoontumiset tauolle ja pyytää pienryhmiä kasvamaan uskosta osattomien tavoittamisen kautta. Lopputulos kertoo paljon seurakunnan kypsyydestä.

Yksi koronapandemian sivuvaikutuksista on ollut se, että seurakuntayhteys ja sen merkitys on monien mielessä hieman hämärtynyt. Etenkin niillä, joilla perinteinen yhteen kokoontuminen on vaihtunut YouTube-saarnoihin tai livestriimeihin, on saattanut herätä (sinänsä aivan aiheellinen) kysymys: miksi vaivautua paikan päälle, kun saman sisällön saa netin kautta omalle kotisohvalleen?

Julista aina evankeliumia – ja jos välttämätöntä, käytä sanoja. Tämä ohje on yksi siteeratuimmista Fransciscus Assisilaisen lausumista. Sen taustalla on se tärkeä huomio, että Jeesuksen seuraajan oman elämän tulisi olla linjassa niiden hyvien uutisten kanssa, joiden välittäjänä hän toimii. Tästä huolimatta tässä neuvossa on ainakin neljä ongelmaa, joista sen siteeraajien olisi hyvä olla tietoisia.

Sitä saa mitä tilaa , laulaa suomalaista tanssimusiikkia esittävä yhtye Yölintu. Työelämässä tämä on kääntynyt muotoon sitä saat mitä mittaat . Tällä tarkoitetaan sitä, että suorittavat portaat yleensä keskittyvät tekemään niitä asioita, joita tietävät esimiesportaiden kyttäävän erilaisin mittarein. Jos mittarit on valittu huonosti, niin voida käydä niin, että keskitytään vääriin asioihin. Johto saa sitä mitä haluaa silloinkin, kun se haluaa organisaation ydintoiminnan kannalta vääriä asioita.

Jeesus antoi seuraajilleen yhden ainoan tehtävän, kaikkien kansojen opetuslapseuttamisen. Tässä missiossa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa on evankeliumin kertominen uskosta osattomille, ja se huipentuu siihen, että uskoon tulleet kastetaan. Toinen osa on uskoon tulleiden opettaminen "pitämään" kaikki se, mitä Jeesus oli omille opetuslapsilleen opettanut ja käskenyt heitä tekemään. Luojan kiitos seurakunnalle ei annettu enempää kuin tämä yksi tehtävä, niin hankalaksi senkin toteuttaminen on osoittautunut!

Monelle on käynyt niin, että uskoontulon myötä elämänarvot ovat muuttuneet radikaalisti. Tiettyjä siteitä entiseen elämään on jouduttu katkomaan, ja usein kaveripiiritkin ovat vaihtuneet toisiin. Vuodet ovat sitten kuluneet ja eräänä päivänä on havahduttu siihen, että ei juuri olla tekemisissä muiden kuin uskovien kanssa.