Huomisen seurakunta

Moni uskoo, että mitä suurempi seurakunta, sen parempi. Suuri ei ainoastaan ole maailman silmissä näyttävämpi, vaan se on myös tehokkaampi ja kykenevämpi tekemään sitä, mitä seurakunnan pitäisikin tehdä. On siis vain järkevää, että voimia ei hajauteta istuttamalla uusia yhteisöjä, vaan pyritään tekemään jo olemassa olevista seurakunnista vieläkin suurempia ja vahvempia – eikö niin?      Väärin. Vanhan ja ison seurakunnan oletettu tehokkuus suhteessa uuteen ja pieneen on kuin oheisen kuvan optinen harha, jossa ruutu A vaikuttaisi olevan tummempi kuin ruutu B. Harha on niin voimakas, että harva pysähtyy asiaa edes ajattelemaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan.

Efesolaiskirjeen Paavali puhuu paljon seurakunnan olemuksesta ja tuo esille muun muassa sen, että jokainen uudestisyntynyt kristitty on kutsuttu palvelutyöhön (4:11-16). Tämä ei ole mikään Paavalin oma keksintö, vaan se tapa, miten Kristuksen ruumis on suunniteltu ja tarkoitettu toimivaksi. Mutta kuten monessa muussakin seurakuntaan tai uskonelämään liittyvässä asiassa, niin myös tässä on jossain vaiheessa ajauduttu täysin väärille poluille. Kristillisen kirkon historiassa palvelutyön suhteen onkin havaittavissa kolme merkittävää käännettä.

Monien tuntema, terveiden seurakuntien ja seurakuntaverkostojen moninkertaistumiseen tähtäävä Exponential -verkostoon sen tukiorganisaatioksi on muutama vuosi sitten liittynyt yli 35 vuotta toiminut Leadership Network -verkosto. Jälkimmäisen yhtenä päämääränä on auttaa Kristuksen ruumista kohti huomisen seurakuntaa. Tätä se tekee muun muassa artikkeleiden, kirjojen, webinaarien, keskusteluohjelmien ja podcastien avulla. Tällä hetkellä Leadership Network keskittyy neljään pääteemaan, jotka verkostossa koetaan merkittäviksi tulevaisuuden kannalta. Verkoston sivustolla nämä teemat on nimetty ja esitelty seuraavasti:

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.

Suomessa myydään vuositasolla noin 3 000 miljoonaa savuketta, ja sen päälle suomalaiset tuovat ulkomailta vielä muutamia satoja miljoonia lisää. Vaikka tupakointi on hiljalleen vähenemässä, nämä ovat silti isoja lukuja – varsinkin tuotteelle, joka ei ikimaailmassa saisi myyntilupaa, jos se keksittäisiin nyt. Mutta vaikka tupakan polttaminen on terveysriski, sitä ei voida kieltää, koska liian moni on koukussa siihen. On vain toivottava, että uudet sukupolvet oppivat paremmille tavoille. Mutta mitä tekemistä tällä on huomisen seurakunnan kanssa?

Mitä tapahtuu kristilliselle seurakunnalle tilanteessa, jossa se joutuu luopumaan kirkkorakennuksistaan, sen pari ylintä johtoporrasta tapetaan, sen toimintaa ei enää ole pyörittämässä palkatut ammattilaset eikä sillä ei ole käytettävissään länsimaittain tasokasta teologista koulutusta  – ja kaiken tämän kruunaa vaino? Tämä ihmiskoe on suoritettu Kiinassa. Tuloksena oli seurakunnan historiallinen kasvu tavalla, jolle vetää vertoja ainoastaan varhaisimman kristillisyyden räjähdysmäinen leviäminen. Siispä "marttyyrien veri on kirkon siemen", eikö niin?

Monissa piireissä on edelleen vallalla se näkemys, että uskoon tulleen opetuslapseuttaminen tapahtuu siten, että hänet saadaan kirkon penkkiin "Sanan kuuloon", jossa pastorin saarnat sitten tekevät tehtävänsä. Tätä pidetään myös tehokkaana tapana opetuslapseuttaa, saahan useampi henkilö kerralla nauttia samasta kattauksesta. Kaiken kukkuraksi metodilla on pitkät perinteet. Miksi siis jotkut ovat kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tässä kuviossa ihan kaikki ei ole kohdallaan?

Kuinka tehokkaasti perinteinen länsimainen seurakuntamalli tukee hengellistä kasvua ja opetuslapseuttaa sunnuntain pääkokoontumiseen osallistuvia? Yksi tapa testata tätä on ottaa kyseiset ihmiset, jakaa heidät useampaan kodeissa kokoontuvaan pienryhmään, laittaa isot kokoontumiset tauolle ja pyytää pienryhmiä kasvamaan uskosta osattomien tavoittamisen kautta. Lopputulos kertoo paljon seurakunnan kypsyydestä.

Jos voisit aloittaa puhtaalta pöydältä, haluaisitko rakentaa täsmälleen samanlaisen seurakunnan kuin mihin kuulut tällä hetkellä? Niinpä niin, harva meistä päätyisi kaikilta osin juuri samanlaiseen rakenteeseen ja toimintatapoihin kuin omassa seurakuntayhteisössämme – niin rakas kuin se ehkä meille onkin.