Suuri seurakunnallinen ihmiskoe

Mitä tapahtuu kristilliselle seurakunnalle tilanteessa, jossa se joutuu luopumaan kirkkorakennuksistaan, sen pari ylintä johtoporrasta tapetaan, sen toimintaa ei enää ole pyörittämässä palkatut ammattilaset eikä sillä ei ole käytettävissään länsimaittain tasokasta teologista koulutusta  – ja kaiken tämän kruunaa vaino? Tämä ihmiskoe on suoritettu Kiinassa. Tuloksena oli seurakunnan historiallinen kasvu tavalla, jolle vetää vertoja ainoastaan varhaisimman kristillisyyden räjähdysmäinen leviäminen. Siispä "marttyyrien veri on kirkon siemen", eikö niin?

Kyllä ja ei. Kirkkoisä Tertullianus (k. 230) oli oikeassa siinä, että kristittyjen tappaminen ei ole kovin tehokas tapa kristinuskon kitkemiseksi, pikemminkin päinvastoin. Mutta onko kristittyjen vaino ainoa tai suora selitys sille, miksi seurakunta kasvaa? Ne, jotka eivät vainoa ole itse kokeneet, joskus jopa ihannoivat tilannetta, jossa uskovia vainotaan, koska ajattelevat vainotun kristillisyyden olevan jotenkin pyhempää tai aidompaa. Toisaalta ne, jotka ovat kokeneet vainoa, eivät välttämättä näe asioita samalla tavalla. Kaikki paikalliset vainot eivät myöskään välttämättä pääty onnellisesti, saati sitten suuriin herätyksiin.

Sitä ei kuitenkaan voida kiistää, etteikö valtavaa kasvua olisi historian aikana usein tapahtunut olosuhteissa, joissa seurakunnalta on puuttunut lähes kaikki se, mitä länsimaiset kristityt yleensä ajattelevat välttämättömäksi seurakunnan toiminnan kannalta. Myös tällä hetkellä kristinusko kasvaa ja leviää monessa sellaisessa maassa, jossa sitä ei voi avoimesti harjoittaa. Mikä tätä kaikkea selittää?

Joku voi ajatella, että kyseessä on jumalallinen mysteeri: Herra toimii suvereenisti missä ja miten tahtoo, emmekä voi itse sille mitään. Kenties näin onkin. Yleensä kuitenkin kaikki seurakunnalliset johtajat lähtevät siitä olettamuksesta, että seurakunnan rakenteet ja toimintatavat ovat asioita, jotka vaikuttavat seurakunnan ja sen jäsenten kasvuun ja hyvinvointiin.

Yksi selittävä tekijä vainotun seurakunnan kasvuun lienee se, että seurakunnissa on niin sanottuja vapaamatkustajia huomattavasti vähemmän silloin, kun Jeesuksen seuraaminen voi merkitä pahoinpitelyä, vankeutta tai jopa kuolemaa.

Toinen tekijä, joka yleensä vaikuttaa vainojen aikana, on lisääntynyt turvautuminen Jumalaan. Kun yhteiskuntaan, sukulaisiin tai muihin turvaverkkoihin ei voi luottaa, riippuvuus Jumalasta kasvaa.

Näiden kahden ilmeisen tekijän lisäksi olisi hyvä miettiä myös sitä, mikä vaikutus on seurakunnan rakenteilla ja toimintatavoilla. Mitä tapahtuu, kun seurakunnalla ei ole palkattuja työntekijöitä tai kun se kokoontuu yhden kirkkorakennuksen sijaan vaikkapa 50 eri kodissa? Ottavatko useammat ihmiset vastuuta? Moninkertaistuvatko opetuslapset, johtajat ja yhteisöt? Lisääntyykö todellinen yhteisöllisyys? Oppivatko ihmiset tekemään asioita, jotka perinteisessä länsimaisessa seurakunnassa on yleensä jätetty maksetun ammattilaisen tehtäväksi? Tätä kannattaa kysyä kymmeniltä miljoonilta Kiinan kotiseurakuntaliikkeeseen kuuluvilta kristityiltä.

Vuonna 2000 Kiinassa oli jo maailman toiseksi eniten evankelisia kristittyjä. Jos nykytrendit jatkuvat, vuonna 2050 pelkkien evankelisten kristittyjen määrä maassa lähestyy 200 miljoonaa (Johnstone, The Future of the Global Church). Olisiko tässä meille länsimaisille kristityille jotain opittavaa?