Huomisen seurakunta

Korhonen oli päättänyt työpäivän päälle piipahtaa keskustassa asioilla. Kohteeseen oli toimistolta puolen tunnin kävelymatka, joten kulkuvälineeksi oli valikoitunut apostolinkyyti. Korhoselle tämä merkitsi lähes aina rukouskävelyä, ja niin tälläkin kertaa. Alkumatka oli kulunut päällimmäisten asioiden purkamiseen, ja nyt oli menossa rukous rakkaan kotikaupungin puolesta. Jotenkin sydäntä tuntui erityisesti raastavan ajatus suuresta työmäärästä, jota kukaan ei ole tekemässä. – Herra, miksi et ole antanut työntekijöitä elonkorjuuseen?

Korhonen oli jälleen rukouskävelyllä. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, sillä päivä oli kohtalaisen kaunis, mutta Korhonen tuskin huomasi heitä. Sisäinen tuska poltteli, ja menossa oli sydämen tuntojen vuodatus Taivaalliselle Isälle. – Herra, miksi miksi miksi miksi oi miksi Suomessa ei tietyissä asioissa ole tapahtunut läpimurtoa, vaan seurakunnat ovat jumittuneet vääriin asioihin tai vääriin paikkoihin?

Korhonen heräsi ja vielä unenpöpperöisenä hamusi käsiinsä yöpöydällä olevaa päiväkirjaansa. Juuri nähty uni pitäisi ehdottomasti kirjoittaa muistiin. Korhonen kuului niihin ihmisiin, jotka näkevät unia ja herättyään muistavat, mitä unta ovat nähneet. Useimmiten hänen unensa olivat ihan tavallisia, mutta aina silloin tällöin oli sellaisiakin unia, joilla tuntui olevan syvempää merkitystä. Tämä oli yksi niistä.

Oli kaunis kesäpäivä, ja Korhonen oli tapansa mukaan rukouskävelyllä. Suomen suvi tarjosi parastaan, eikä syitä luomakunnan Herran ylistämiseksi tarvinnut sen kauempaa hakea. Pelkkää kiitosta ja ylistystä eivät Korhosen rukoukset toki tälläkään kertaa olleet, vaan Herralle oli muutakin asiaa. Kuten niin monesti ennenkin, hän kyseli Herralta sitä, miten ihmisiä voisi evankeliumilla parhaiten saavuttaa: – Keitä meidän tulisi tavoittaa ja miten? Oi Herra, anna sinä sinun ruumiillesi tässä kaupungissa avaimet ihmisten tavoittamiseksi!