Korhonen ja tekijäpula

Korhonen oli päättänyt työpäivän päälle piipahtaa keskustassa asioilla. Kohteeseen oli toimistolta puolen tunnin kävelymatka, joten kulkuvälineeksi oli valikoitunut apostolinkyyti. Korhoselle tämä merkitsi lähes aina rukouskävelyä, ja niin tälläkin kertaa. Alkumatka oli kulunut päällimmäisten asioiden purkamiseen, ja nyt oli menossa rukous rakkaan kotikaupungin puolesta. Jotenkin sydäntä tuntui erityisesti raastavan ajatus suuresta työmäärästä, jota kukaan ei ole tekemässä. – Herra, miksi et ole antanut työntekijöitä elonkorjuuseen?

Rukous oli aito huokaus – jopa tuskanhuuto – yläkertaan. Toki Korhosella oli teoriansa siitä, mistä kenkä puristi, mutta se ei suinkaan estänyt asian esille ottamista. Korhosen omassa jumalasuhteessa kysymysten esittäminen oli sallittua, ellei peräti suotavaa, ja tämä nimenomainen kysymys pyöri usein mielessä. Luonnollisesti hän tiesi, että tehokkuus ei kuulu kristinuskon ydinarvoihin, mutta toisaalta hän myös ymmärsi, ettei vääränlainen tehottomuuskaan mikään uusitestamentillinen hyve ole. Siksi hänen oli pakko aina välillä pysähtyä ihmettelemään Kristuksen ruumiin heikkoja tehoja sen ainoan tehtävän toteuttamisessa, joka sille oli annettu.

– Minun kansani on kyvytön, koska olette nostaneet ihmisiä jalustoille. Vastaus ei ollut se, mitä Korhonen oli odottanut. Samassa hetkessä hänet kuitenkin ikään kuin täytti ymmärrys siitä, mistä on kyse, ja hän näki, että näinhän se oikeastaan on.

Jalustalle nostetut henkilöt ovat sekä niitä hengellisen kentän julkkiksia, joilla vedetään väkeä kokoustiloihin ja konferensseihin, että niitä täysiaikaisia uskonnon ammattilaisia, joille erikseen maksetaan hengellisen työn tekemisestä. Kummankaan ryhmän osalta ei useimmiten ole kyse siitä, että ihminen itse välttämättä kaipaisi jalustalle nostoa tai että omat motiivit eivät olisi vilpittömiä. Ongelma on ennemminkin siinä, mitä osan nostaminen toisten yläpuolelle viestii sille suurelle enemmistölle, joka jää alapuolelle.

Suurin osa tavallisista Jeesuksen seuraajista kokee hengellistä kyvyttömyyttä, riittämättömyyttä ja epävarmuutta. He vertailevat itseään niihin, jotka tavalla tai toisella on nostettu heidän yläpuolelleen, ja se synnyttää heissä passivoivaa alemmuudentunnetta. Se, että esillä ja näkyvästi palvelemassa on vain harvoja ja valittuja, lähettää selvän signaalin kaikille muille: "Me osaamme ja teemme, ja teidän muiden tehtävä on katsella (ja ihastella)."

Tätä sulatellessaan Korhonen muisti olleensa vastaavanlaisessa tilanteessa aiemminkin, ikään kuin syyttämässä Jumalaa tilanteesta, josta todellisuudessa on vastuussa Kristuksen ruumis – mukaan lukien Korhonen itse. Jos siis tilanteen halutaan paranevan, myös toimintatapojen pitää muuttua.

Korhonen oli pelolla ja vavistuksella seurannut, kuinka koronapandemia teki sen, mihin Kristuksen ruumis ei vapaaehtoisesti suostunut, eli pakotti länsimaiset seurakunnat pohtimaan niille tunnusomaisen kirkkokeskeisyyden mielekkyyttä. Vaan millainen kriisi vielä vaadittaisiin, että länsimainen hengellinen oligarkia vaihtuisi koko Kristuksen ruumiin aktivoitumiseen sen tehtävän täyttämiseksi, jonka seurakunnan Herra on sille antanut? Sitä ei Korhonen tohtinut edes ajatella.

Rukousta joka tapauksessa tarvittaisiin, ja Herran eteen oli jokaisella hänen omallaan jatkuvasti voimassa oleva VIP-kutsu. Tuota etuoikeutta päätti Korhonen jatkossa hyödyntää entistä enemmän.