Korhonen, seurakunta ja Jumalan tahto

Korhonen oli jälleen rukouskävelyllä. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, sillä päivä oli kohtalaisen kaunis, mutta Korhonen tuskin huomasi heitä. Sisäinen tuska poltteli, ja menossa oli sydämen tuntojen vuodatus Taivaalliselle Isälle. – Herra, miksi miksi miksi miksi oi miksi Suomessa ei tietyissä asioissa ole tapahtunut läpimurtoa, vaan seurakunnat ovat jumittuneet vääriin asioihin tai vääriin paikkoihin?

Yleensä Korhosta helpotti jo pelkästään se, että hän pääsi purkamaan sydäntään. Muutenkaan hän ei pitänyt mitenkään itsestään selvänä, että kaikki hänen kysymyksensä saavat aina vastauksen. Toisin kuin suuressa voitelussa vaeltavat hengenmiehet, Korhonen ei vielä ollut sillä tasolla, että keskustelu Herran kanssa olisi ollut verrattavissa arkiseen jutusteluun kahden tasavertaisen ystävän välillä. Ei, kyllä Korhonen näissä keskusteluissa oli se, joka pitkälti huolehti puhumisesta. Toki aina välillä toinenkin osapuoli lausui jotain – yleensä vähän, mutta silloin sitäkin painavampaa.

Näin kävin nytkin. – Koska minun kansani vastustaa minun tahtoani. 

Vastaus oli lyhyt, mutta se laukaisi Korhosen mielessä parikin ajatusketjua. 

Ensimmäisenä Korhoselta meinasi ilmoille kummuta kiitos siitä, että hän ei ole niin kuin nuo toiset, jotka vastustavat Jumalan tahtoa. Saman tien hän kuitenkin muisti erään temppeliin yhtä aikaa publikaanin kanssa rukoilemaan menneen fariseuksen, ja rukous muuttuikin lennossa muotoon "Jumala, ole minulle armollinen!". Jumalan armosta oli suunta monessa asiassa vuosien varrella muuttunut, ja olisi ollut verrattain naiivia ajatella, että nyt hän vaelsi kaikessa täysin Jumalan tahdossa.

Korhonen ei muistanut koskaan vastustaneensa Herraa mitenkään tietoisesti, eikä hän uskonut muidenkaan Jeesuksen seuraajien niin tekevän. Toisaalta hän ymmärsi hyvin myös sen, että useimmilla on vielä paljon opittavaa – niin kuin hänellä itselläänkin. Lisäksi kaikilla on omat sokeat pisteensä, joiden ongelma on siinä, että... niin, että niille on itse sokea. Korhonen näki, että jo pelkästään näistä syistä Jeesuksen seuraajat saattavat itsepintaisesti pitää kiinni jostain sellaisesta, joka itse asiassa ei ole Jumalan tahdon mukaista. Rukous "tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä" ei siis ole vain uskosta osattomien saattamiseksi ruotuun, vaan koskee myös jokaista Herran omaa.

Seuraavaksi Korhosen mieleen nousi Israel, joka vuosisatojen ajan vaelsi kaikkea muuta kuin täydellisesti Herransa edessä. Vaikka kansa oli uskoton ja uppiniskainen, meni Abrahamille annettu, kaikkien kansojen siunatuksi tulemista koskeva lupaus silti eteenpäin. Lopulta sitten syntyi Jeesus, jossa tuo lupaus kiteytyi. Jumalan aikataulu ei siis ole ollut mitenkään nopea, mutta lopulta hänen aivoituksensa kuitenkin toteutuvat. Kuten Abraham, Mooses ja monet muut Jumalan miehet ja naiset meille opettavat, Jumalan tahdon mukaan ja hänen antamiensa lupausten valossa tulee vaeltaa silloinkin, kun ei ehkä itse näe niiden toteutumista.

Vaikka Korhosen saama vastaus oli lyhyt, se tyynnytti hänen sydämessään velloneen myrskyn. Jumalan tahto tulisi lopulta tapahtumaan niissäkin asioissa, joissa muutos tuntui inhimillisesti ajatellen lähes mahdottomalta. Sitä Korhonen aikoi kuitenkin jatkossakin rukoilla, että hänen sukupolvensa saisi vielä olla omin silmin tuota läpimurtoa todistamassa – eikä hän ainakaan itse olisi esteenä Jumalan tahdon tapahtumiselle.