Huomisen seurakunta

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Korhonen oli päättänyt työpäivän päälle piipahtaa keskustassa asioilla. Kohteeseen oli toimistolta puolen tunnin kävelymatka, joten kulkuvälineeksi oli valikoitunut apostolinkyyti. Korhoselle tämä merkitsi lähes aina rukouskävelyä, ja niin tälläkin kertaa. Alkumatka oli kulunut päällimmäisten asioiden purkamiseen, ja nyt oli menossa rukous rakkaan kotikaupungin puolesta. Jotenkin sydäntä tuntui erityisesti raastavan ajatus suuresta työmäärästä, jota kukaan ei ole tekemässä. – Herra, miksi et ole antanut työntekijöitä elonkorjuuseen?

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Monelle on tullut yllätyksenä, kuinka huonosti resursseiltaan ylivertainen Venäjä on pärjännyt sodassaan Ukrainaa vastaan. Yhdeksi tätä selittäväksi osatekijäksi asiantuntijat ovat nostaneet sen, että Venäjän sotilasjohtojärjestelmä on edelleen hyvin hierarkkinen. Ukrainalaiset sotilaat osaavat toimia haastavissakin tilanteissa itsenäisesti yhteisen tavoitteen eteen, kun taas venäläiset vastaavanlaisissa tilanteissa tarvitsevat usein jonkun isomman herran kertomaan, mitä pitää tehdä. Jotain samankaltaista on havaittavissa myös eri seurakuntien välillä.

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.

Yhdysvalloissa on viime vuosina havahduttu siihen, että evankelisella kristillisyydellä on vakava PR-ongelma. Merkittävä osa kansasta on vieraantunut kristinuskosta, koska se yhdistyy ihmisten mielissä tietynlaiseen oikeistopolitiikkaan. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta kuulla aitoa ilosanomaa, koska sen välittäjä tulee jo ennen sitä torjutuksi kristittyjen huonon julkisuuskuvan takia. Suomessa ei vielä (onneksi!) olla tässä pisteessä, mutta ei meidänkään pahenevassa tilanteessamme ole hurraamista. Moni Jeesuksen seuraaja nimittäin tekee hartiavoimin töitä sen eteen, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kaikkea kristityt vastustavat.

Maailma on muuttunut arvaamattomilla tavoilla viimeisten 50 vuoden aikana, ja Suomi sen mukana. Yksi suurista muutoksista on ollut postmodernin maailmankuvan esiinmarssi. Tähän ajatteluun yhdistetään yleensä suurten kertomusten kuolema, kaiken kyseenalaistaminen, totuuden subjektiivinen luonne ja uskonnollinen pluralismi. Kristillisille kirkoille tämä merkitsee väistämättä luopumista erioikeuksista ja siirtymistä keskiöstä kohti marginaalia. Mutta ovatko hengelliset päättäjät – joista useimmat ovat modernin maailmankuvan kasvatteja – ymmärtäneet, mitä kaikkea tämä merkitsee?

Monet Jeesuksen seuraajat tuskailevat oman rukouselämänsä kanssa. Ei oikein huvita eikä jaksa, ja silloinkin kun jaksaa, tuntuu rukoileminen puuduttavalta, pakonomaiselta suoritukselta. Syyllisyyden tunnetta kasvattaa lisäksi tieto siitä, että rukous ja sen ylläpitämä yhteys Jumalaan ovat (ainakin teoriassa) elämän tärkeimpiä asioita. Onko tälle ongelmalle jotain tehtävissä – ja jos on, niin mitä?

Monissa piireissä on edelleen vallalla se näkemys, että uskoon tulleen opetuslapseuttaminen tapahtuu siten, että hänet saadaan kirkon penkkiin "Sanan kuuloon", jossa pastorin saarnat sitten tekevät tehtävänsä. Tätä pidetään myös tehokkaana tapana opetuslapseuttaa, saahan useampi henkilö kerralla nauttia samasta kattauksesta. Kaiken kukkuraksi metodilla on pitkät perinteet. Miksi siis jotkut ovat kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tässä kuviossa ihan kaikki ei ole kohdallaan?

Kuinka tehokkaasti perinteinen länsimainen seurakuntamalli tukee hengellistä kasvua ja opetuslapseuttaa sunnuntain pääkokoontumiseen osallistuvia? Yksi tapa testata tätä on ottaa kyseiset ihmiset, jakaa heidät useampaan kodeissa kokoontuvaan pienryhmään, laittaa isot kokoontumiset tauolle ja pyytää pienryhmiä kasvamaan uskosta osattomien tavoittamisen kautta. Lopputulos kertoo paljon seurakunnan kypsyydestä.

Yksi koronapandemian sivuvaikutuksista on ollut se, että seurakuntayhteys ja sen merkitys on monien mielessä hieman hämärtynyt. Etenkin niillä, joilla perinteinen yhteen kokoontuminen on vaihtunut YouTube-saarnoihin tai livestriimeihin, on saattanut herätä (sinänsä aivan aiheellinen) kysymys: miksi vaivautua paikan päälle, kun saman sisällön saa netin kautta omalle kotisohvalleen?

Sitä saa mitä tilaa , laulaa suomalaista tanssimusiikkia esittävä yhtye Yölintu. Työelämässä tämä on kääntynyt muotoon sitä saat mitä mittaat . Tällä tarkoitetaan sitä, että suorittavat portaat yleensä keskittyvät tekemään niitä asioita, joita tietävät esimiesportaiden kyttäävän erilaisin mittarein. Jos mittarit on valittu huonosti, niin voida käydä niin, että keskitytään vääriin asioihin. Johto saa sitä mitä haluaa silloinkin, kun se haluaa organisaation ydintoiminnan kannalta vääriä asioita.

Jeesus antoi seuraajilleen yhden ainoan tehtävän, kaikkien kansojen opetuslapseuttamisen. Tässä missiossa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa on evankeliumin kertominen uskosta osattomille, ja se huipentuu siihen, että uskoon tulleet kastetaan. Toinen osa on uskoon tulleiden opettaminen "pitämään" kaikki se, mitä Jeesus oli omille opetuslapsilleen opettanut ja käskenyt heitä tekemään. Luojan kiitos seurakunnalle ei annettu enempää kuin tämä yksi tehtävä, niin hankalaksi senkin toteuttaminen on osoittautunut!

Monelle on käynyt niin, että uskoontulon myötä elämänarvot ovat muuttuneet radikaalisti. Tiettyjä siteitä entiseen elämään on jouduttu katkomaan, ja usein kaveripiiritkin ovat vaihtuneet toisiin. Vuodet ovat sitten kuluneet ja eräänä päivänä on havahduttu siihen, että ei juuri olla tekemisissä muiden kuin uskovien kanssa.