Iso kysymys

Jeesus antoi seuraajilleen yhden ainoan tehtävän, kaikkien kansojen opetuslapseuttamisen. Tässä missiossa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa on evankeliumin kertominen uskosta osattomille, ja se huipentuu siihen, että uskoon tulleet kastetaan. Toinen osa on uskoon tulleiden opettaminen "pitämään" kaikki se, mitä Jeesus oli omille opetuslapsilleen opettanut ja käskenyt heitä tekemään. Luojan kiitos seurakunnalle ei annettu enempää kuin tämä yksi tehtävä, niin hankalaksi senkin toteuttaminen on osoittautunut!

Kun opetuslapseuttamiskäskyn molempia osia noudatetaan ja ne ovat tasapainossa, terveeseen seurakuntaan syntyy jatkuvasti uusia opetuslapsia, jotka jossain vaiheessa kykenevät itsekin tekemään uusia opetuslapsia. Jos taas jompikumpi osa-alue laiminlyödään, yhteisö on ennen pitkää monien ei-toivottujen haasteiden edessä.

Silloin kun seurakunta keskittyy vain jo olemassa olevien jäsentensä hoivaamisen ja heidän raamattutietonsa lisäämiseen, jonkin aikaa kaikilla on mukavaa. Ilman uutta elämää käy kuitenkin ajan myötä helposti niin, että osasta kasvaa itsekkäitä "minun tarpeeni ensin" -uskovia, joillekin tärkeimmäksi nousee oma oikeaoppisuus ja loput tylsistyvät, jääden pois seurakunnan toiminnasta.

Jos taas seurakunta tavoittaa uskosta osattomia, mutta heidän ainoa strategiansa uusien uskovien opetuslapseuttamiseksi on heidän saattamisensa kirkon penkkiin sunnuntaisaarnoja kuuntelemaan, ei lopputulos ole juurikaan parempi. Uskovilla, joita ei koskaan ole opetuslapseutettu, Jumalan valtakunnan arvot ja prioriteetit ovat usein yhtä hukassa kuin uskovilla, jotka eivät koskaan osallistu muiden opetuslapseuttamiseen.

Iso kysymys on, miksi tällainen yksinkertaisen käskyn noudattaminen tuntuu olevan niin vaikeaa Jeesuksen seuraajien muodostamille yhteisöille? Onko ongelma seurakunnan jäsenissä, seurakunnan johdossa, seurakunnan rakenteissa, vai peräti Herrassa itsessään? Tai mikä tärkeämpää: olisiko asialle jotain tehtävissä – ja voisitko sinä olla osa ratkaisua?