300 vuoden projekti

Monissa piireissä on edelleen vallalla se näkemys, että uskoon tulleen opetuslapseuttaminen tapahtuu siten, että hänet saadaan kirkon penkkiin "Sanan kuuloon", jossa pastorin saarnat sitten tekevät tehtävänsä. Tätä pidetään myös tehokkaana tapana opetuslapseuttaa, saahan useampi henkilö kerralla nauttia samasta kattauksesta. Kaiken kukkuraksi metodilla on pitkät perinteet. Miksi siis jotkut ovat kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tässä kuviossa ihan kaikki ei ole kohdallaan?

Helpoin tapa arvioida edellä mainittua opetuslapseuttamismetodia on tarkastella sen hedelmää. Tuottaako se tasaisena virtana opetuslapsia, jotka osaavat itsekin tehdä opetuslapsia? Opetuslapseuttaminen on luonteeltaan moninkertaistuvaa ja moninkertaistavaa toimintaa, joten jos metodi toimisi, Suomi olisi moneen kertaan opetuslapseutettu siinä ajassa kun täällä on oltu "Sanan kuulossa".

Kirkonpenkkiopetuslapseuttaminen perustuu osittain siihen, että Jeesuskin avasi Kirjoituksia opetuslapsilleen, eli Sanan selitys on osa opetuslapseuttamista. Ongelma on lähinnä siinä, että sille annettu rooli on kohtuuttoman suuri suhteessa kaikkeen muuhun, mitä opetuslapseuttamiseen kuuluu. Jeesus seuraajineen eli yhteisöllistä, luonnetta hiovaa elämää, joka ei voi toteutua muuta kuin läheisessä kanssakäymisessä toisten Jeesuksen seuraajien kanssa. Lisäksi Jeesus mallinsi erilaisia käytännön taitoja, joita sitten hänen opetuslapsensa myöhemmin itsekin harjoittivat. Tämäkään ei onnistu kirkon penkissä.

Jeesus kulutti 12 seuraajansa opetuslapseuttamiseen noin kolme vuotta. Jos oletetaan, että he viettivät suurimman osan päivästä yhdessä, kului opetuslapseuttamiseen yli 15 000 tuntia. Jos tähän samaan pyritään nykyajan opetuslapseuttamisessa eli viikoittaisella tunnin mittaisella saarnalla, päästään samoihin lukemiin noin 300 vuodessa. (Monissa paikoissa tosin saarna on alle tunnin mittainen, eli realistisempi arvio lienee 450–600 vuotta, tai jopa enemmän.)

Yhteisessä kokoontumistilassa saarnan kautta tapahtuva opetuslapseuttaminen on siis sellaisenaan toivoton projekti, jossa aika loppuu kesken ja jossa useampi opetuslapseuttamiselle elintärkeä elementti jää pois yhden ylikorostuneen elementin takia.

Onko perinteinen sunnuntaisaarna siis aikansa elänyt traditio, joka olisi jo hyvä jättää pois? Ei tietenkään. Tasokkaalle Sanan opetukselle on aina tarvetta (tosin puhujapöntöstä julistaminen ei ole ainoa tapa opetuksen toteuttamiseen). Mutta jos haluamme olla uskollisia Jeesuksen meille antamalle tehtävälle, muutoksia on pakko tehdä. Hyvän raamattuopetuksen lisäksi tarvitaan riittävän pienten yhteisöjen tuomaa yhteisöllisyyttä, uusien (opetuslapseuteen kuuluvien) taitojen opettelua ja sen varmistamista, että kaikki Jeesuksen seuraajat oppivat omalta osaltaan tavoittamaan uskosta osattomia. Nämä kolme ovat asioita, jotka eivät toteudu isossa kokoontumisessa tai saarnoja kuuntelemalla.