Suomalaisen kristillisyyden haasteita 3/6

Maailma on muuttunut arvaamattomilla tavoilla viimeisten 50 vuoden aikana, ja Suomi sen mukana. Yksi suurista muutoksista on ollut postmodernin maailmankuvan esiinmarssi. Tähän ajatteluun yhdistetään yleensä suurten kertomusten kuolema, kaiken kyseenalaistaminen, totuuden subjektiivinen luonne ja uskonnollinen pluralismi. Kristillisille kirkoille tämä merkitsee väistämättä luopumista erioikeuksista ja siirtymistä keskiöstä kohti marginaalia. Mutta ovatko hengelliset päättäjät – joista useimmat ovat modernin maailmankuvan kasvatteja – ymmärtäneet, mitä kaikkea tämä merkitsee?

Jo pitempään kaikki tutkimukset ovat osoittaneet sen, että elämme jälkikristillisessä yhteiskunnassa. (Tosin kansankirkon virallinen jäsenmäärä on joissain piireissä saattanut vaikeuttaa oikean tilannekuvan hahmottamista.) Ateismi ei kuitenkaan varsinaisesti ole kasvussa sen enempää Suomessa kuin muuallakaan maailmassa. Uskonnollisuus on edelleen in, vain klassinen kristinusko on out. Nekin, jotka pitävät itseään kristittyinä, ovat usein räätälöineet siitä itselleen sopivan version. Sen jumala ei vaadi heiltä mitään, vaan antaa taivaallisen hyväksynnän heidän elämäntavalleen, olipa se millainen tahansa. Yhä useampi myös kokee, että kirkkoa tai seurakuntaa ei tarvita, paitsi ehkä pieninä annoksina tai tietynlaisia kokemuksia tuottamaan.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että vanhat lähestymistavat eivät välttämättä enää toimi. Silti on edelleen niitä, jotka esimerkiksi ajattelevat evankelioinnin tapahtuvan siten, että seurakunnalla on sopivalla paikalla riittävän iso rakennus, johon ihmiset sitten etsiytyvät tullakseen pastorin johdolla uskoon. Samoin moni vielä olettaa, että uskosta osattomat ihmiset ovat kanssamme siinä mielessä valmiiksi samalla sivulla, että he tuntevat pääpiirteissään Raamatun kertomukset ja kristillisen käsitteistön, ja vieläpä pitävät niitä arvossa.

Jos siis haluamme tavoittaa tämän ajan ihmisiä – joista osa kuvittelee olevansa kristittyjä – se voi vaatia ajattelutavan muutosta. Toimisiko keskustelu paremmin kuin monologi? Kannattaisiko meidän opetella kuuntelemaan toista ennen kuin voimme ansaita oikeuden puhua sydämellämme olevasta asiasta? Jumalaan on vielä jokseenkin helppo viitata, mutta mitäpä jos mainitsisimme Jeesuksen useammin keskusteluissamme? Olisiko oikean opin totenapitämisen painottamisen sijaan hyvä korostaa, että kyse on ennen kaikkea oikeasta suhteesta Herraan? Pitäisikö se naapuri tai tuttava kutsua sittenkin kirkon sijaan omaan kotiin?

Ne yhteisöt, jotka eivät ole ymmärtäneet suomalaisten elävän postmodernissa ja jälkikristillisessä yhteiskunnassa, vetoavat menneisyyden toimintatavoillaan alati pienenevään joukkoon – ja ilman muutosta kuihtuvat itsekin lopulta pois.

[Sarjan muut osat: 1 2 4 5 6]