Suomalaisen kristillisyyden haasteita 2/6
Jos kristinusko ei koskaan olisi saavuttanut Suomea, asiat olisivat täällä huomattavasti huonommin kuin ne ovat nyt. On myös enemmän kuin todennäköistä, että Suomen jääminen roomalais- tai kreikkalaiskatoliseksi maaksi olisi ollut monin tavoin huonompi vaihtoehto kuin luterilaisuus. Voidaan siis sanoa, että kansankirkko on sen historian aikana ollut Suomen ja suomalaisen kristillisyyden etu. Mutta onko se sitä edelleen, vai onko siitä tullut jo rasite?
Koska ev.lut. kirkossa on niin sanotusti katto korkealla ja seinät leveällä, voi kokemus siitä vaihdella asuinkunnan mukaan. Suurilla paikkakunnilla ja suomalaisten enemmistön osalta tilanne on kuitenkin se, että yhä harvempi haluaa olla kirkon jäsen edes muodollisesti, aktiivisesta osallistumisesta puhumattakaan. (Hyvänä esimerkkinä tästä on kirkon teoreettinen päätuote eli messu, johon osallistuu keskimäärin alle sadasosa seurakunnan jäsenistä.)
Halusimmepa tai emme, useimmat suomalaiset ovat muodostaneet kuvansa kristinuskosta ja seurakunnasta sen perusteella, mitä ovat luterilaisuudesta nähneet ja kokeneet. Tällä hetkellä kansankirkko näyttäytyy oman toimintansa legitimointiin keskittyvänä uskonnollisena palveluntarjoajana (RSP, Religious Service Provider), jonka kanssa ihminen on tekemisissä kolmesti elämänsä aikana (eli silloin, kun hän on hatched, matched and dispatched, kuten englantilaiset asian oivallisesti ilmaisevat).
Näistä kolmesta elämän (sinällään merkittävästä) taitekohdasta yksikään ei ole uusitestamentillisen kristillisyyden kannalta keskeinen. Niinpä suomalaiset ovat ikään kuin altistuneet kristinuskon vesitetylle tai vääristyneelle versiolle, joka on tehokkaasti rokottanut heidät Jeesus-virusta vastaan. Kun tällaisia ihmisiä yrittää sitten tavoittaa evankeliumilla, heidän mieliinsä nousee tiettyihin toimituksiin isoissa rakennuksissa keskittynyt organisaatio, jonka muuttumaton liturgia heijastelee muinoin eläneiden ihmisten toiveita ja mieltymyksiä mutta jonka muuttuva oppi heijastelee nykyajan ihmisten toiveita ja mieltymyksiä. Koska kyseessä on pitkäaikainen enemmistökirkko Suomessa, monen ihmisen on vaikea ymmärtää, että Jeesuksen seuraamisessa ei lainkaan ole kysymys näistä asioista.
Kansankirkon vaikutus näkyy myös maamme niin sanotuissa vapaakristillisissä yhteisöissä. Luterilaisuus on vaikuttanut niiden teologiaan, niiden käyttämään kieleen, niiden käsittelemiin kysymyksiin, niiden rituaaleihin ja riitteihin, niiden papiston pukeutumiseen ja moneen muuhun asiaan. Ne ovat historiansa aikana joutuneet taistelemaan elintilasta, hyväksynnästä, uskottavuudesta ja statuksesta, ja se on joissain asioissa merkinnyt ikään kuin antautumista peliin, jossa valtakirkko sanelee pelisäännöt. Tämä on joskus voinut olla järkevä missionaalinen toimintatapa, mutta jatkossa tällainen kirkollistumishakuisuus ei välttämättä ole eduksi.
Luterilaisen kirkon ympärillä vuosikausia käyty julkinen keskustelu on aiheuttanut myös sen, että Raamatun uskottavuus on kärsinyt. Tämä on toki luontainen postmoderniin aikaan kuuluva kehityskulku, mutta varsinkin Suomessa Raamattua on jo pitkään kyseenalaistettu erityisesti teologien ja pappien taholta. Uudet sukupolvet ovat kasvaneet ympäristössä, jossa tämän tästä joku auktoriteetti avaa mediassa sitä, kuinka Raamatun opetusta on mahdotonta ymmärtää tai tulkita oikein, tai jos se vielä onnistuukin, niin kuinka sitä ei tarvitse eikä pidä enää noudattaa, koska nyt tiedämme paremmin. Moni uskosta osaton osaa sujuvasti siteerata luterilaisia pappeja tai tutkijoita torjuessaan sen, mitä Uuteen testamenttiin on kirjoitettu.
Luterilaisen kirkon piirissä tapahtuu myös hyviä asioita, ja niihin palataan myöhemmässä kirjoituksessa. Tällä hetkellä kirkko ei kuitenkaan varsinaisesti näyttäydy vetovoimatekijänä Jumalan valtakunnan perspektiivistä tarkasteltuna. Se ei tarkoita sitä, että kirkkoa ja kaikkea siihen liittyvää pitää aktiivisesti haukkua julkisesti tai mollata kahdenkeskisissä keskusteluissa uskosta osattomien kanssa, mutta huomioon asia kannattaa ottaa.
Comments
Post a Comment