Palvelutyön kolme käännettä

Efesolaiskirjeen Paavali puhuu paljon seurakunnan olemuksesta ja tuo esille muun muassa sen, että jokainen uudestisyntynyt kristitty on kutsuttu palvelutyöhön (4:11-16). Tämä ei ole mikään Paavalin oma keksintö, vaan se tapa, miten Kristuksen ruumis on suunniteltu ja tarkoitettu toimivaksi. Mutta kuten monessa muussakin seurakuntaan tai uskonelämään liittyvässä asiassa, niin myös tässä on jossain vaiheessa ajauduttu täysin väärille poluille. Kristillisen kirkon historiassa palvelutyön suhteen onkin havaittavissa kolme merkittävää käännettä.

Ensimmäinen käänne oli palvelutyön päätyminen pikkuhiljaa vain harvojen ja valittujen tehtäväksi. Tämä kehitys kulki käsi kädessä sen kanssa, että Kristuksen ruumis jakautui kahteen kastiin, maallikoihin ja pastoristoon. Jälkimmäiset käytännössä hoitivat palvelutyön, ja edellisten tehtävänä oli elättää heitä ja ilmestyä kokoontumispaikalle. Tämä oli pitkään pääasiallinen toimintatapa ja jatkuu tietyissä konteksteissa edelleen. Yksi tekee ja yhdeksänkymmentäyhdeksän katsoo passiivisena.
    
Toinen käänne tapahtui siinä, että palkattujen ammattilaisten avuksi ryhdyttiin ottamaan vapaaehtoisia. Joissain kirkkokunnissa osa tehtävistä on edelleen kiellettyjä maallikoilta, mutta toisissa jotkut vapaaehtoiset saavat ainakin teoriassa tehdä kaikkea mitä pastorikin. Vapaaehtoisia hyödyntävissä yhteisöissä jako osaajiin ja ei-osaajiin elää edelleen vahvana ihmisten mielissä, mutta aktiivisten ja passiivisten seurakuntalaisten suhde on parempi: yhdeksän tekee ja vain yhdeksänkymmentäyksi on passiivisia vastaanottajia.
    
Kolmas, parhaillaan meneillään oleva – ja toivottavasti viimeinen – käänne on, että jokainen Kristuksen ruumiin jäsen aletaan jälleen nähdä arjen lähetystyöntekijänä. Painopiste siirtyy silloin yhden erityisen ihmisen toiminnasta yhdessä erityisessä paikassa kaikkien Jeesuksen seuraajien toimintaan kaikkialla siellä, missä he ovat. Tällöin yksi opettelee kovaa vauhtia paradigman muutoksen vaatimia uusia taitoja, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän tekee, nauttien mielekkäämmästä Jeesuksen seuraamisesta kuin koskaan aiemmin. 

Harva vain ensimmäisen tai toisen käänteen kokeneen seurakunnan työntekijä vastustaa sitä, että kaikki seurakuntalaiset aktivoituisivat ainakin jossain määrin omassa arjessaan. Jokainen seurakunnan työntekijä myös tietää, että tästä ollaan erittäin kaukana. Mutta onko syy tähän tosiaan seurakuntalaisissa (kuten työntekijät yleensä ajattelevat), vai voisiko ilmiötä selittää jokin muu tekijä – esimerkiksi seurakunnan rakenteet ja toiminta? Ainakin niissä yhteisöissä, joissa kolmas käänne on jo tapahtunut, se on suoraan kytköksissä rakenteiden ja toimintatapojen muutokseen.

Niin tai näin, oikea kysymys ei enää ole, miten seurakuntalaisia saataisiin värvättyä vapaaehtoisiksi tai vastuuta kantamaan, vaan miten heistä tehdään arjen lähetystyöntekijöitä.

Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.