Kenen valtakuntaa rakennamme?

Yksi Kristuksen ruumiin isoimpia ongelmia on se, että se on pirstaloitunut niin moneen osaan, ja jokainen osa yrittää olla Kristuksen ruumis ilman muita osia. Tämä näkyy myös paikkakuntatasolla: vaikka jokainen yhteisö teoriassa tunnustaisikin paikkakunnan muut yhteisöt saman ruumiin jäseniksi, käytännössä näin ei välttämättä tapahdu. Tällöin on vaarana, että jokainen rakentaa omaa pientä valtakuntaansa – jonka etu ei aina ole yhtenevä Jumalan valtakunnan edun kanssa. Omat toimemme eri tilanteissa yleensä paljastavatkin sen, kenen valtakuntaa todellisuudessa rakennamme.

Jos keskityn Jumalan valtakuntaan ja ajattelen Kristuksen ruumiin parasta, voin luottaa Hänen johtavan ja pitävän huolen oman seurakuntansa rakentamisesta. Minulla on silloin varaa olla antelias käytössäni olevien resurssien (aika, raha, ihmiset, yms.) suhteen. Pyrin kasvattamaan ja varustamaan seurakuntani jäseniä terveeseen itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen kaikessa hengellisessä elämässä. Siunaan toiseen yhteisöön siirtyvää henkilöä ja rukoilen hänelle hedelmällistä palvelutyötä sen piirissä. Voin lähettää parhaat seurakunta-aktiivini istuttamaan uusia yhteisöjä. Teen mielelläni yhteistyötä muiden yhteisöjen kanssa. En ole kateellinen enkä katkera, jos evankeliointityömme hedelmä löytääkin kodin toisesta seurakunnasta. Olen valmis jopa tukemaan rahallisesti toista samalla paikkakunnalla kokoontuvaa yhteisöä.

Jos sen sijaan keskityn oman valtakuntani rakentamisen, kuvittelen että kyseessä on nollasummapeli: se, mikä edistää toisten yhteisöjen kasvua, on aina jotenkin itseltä pois. Tällaisen ajattelun vallassa miellän paikkakunnan muut seurakunnat kilpailijoiksi, jotka taistelevat kanssani samoista niukoista resursseista (ja ehkäpä myös Jumalan suosiosta ja ihmisten arvostuksesta). Niinpä pidän mielelläni "lampaani" riippuvaisina itsestäni. Toiseen yhteisöön siirtyvän seurakuntalaisen koen henkilökohtaisena menetyksenä (ja kyseisen yhteisön halpamaisena "sumpusta kalastajana"). Uusien seurakuntien istuttamista en tue, koska haluan tehdä omastani mahdollisimman ison ja vaikuttavan. Missään nimessä en myöskään tahtoisi luopua yhdestäkään vastuunkantajasta, koneistomme kun tarvitsee jokaisen heistä. Mahdollisissa yhteistyökuvioissa emme halua olla se, joka palvelee, vaan se, joka määrää. Evankeliointi on perusteltua ainoastaan silloin, kun sato päätyy täysimääräisenä omaan latoomme. Rahallisesti tuemme vain "omia", ja niitäkin mieluiten silloin, kun ne ovat maantieteellisesti mahdollisimman kaukana meistä.

Kokenut hengellinen johtaja osaa kyllä tarvittaessa perustella hyvin kaikki sellaiset ratkaisut, joissa oman valtakunnan kasvu menee Jumalan valtakunnan kokonaisedun edelle. Jopa kuningas Salomo – kaikesta viisaudestaan huolimatta – panosti enemmän oman palatsinsa kuin Herran temppelin rakentamiseen. Mutta kuten Paavali muistuttaa (1. Kor. 3), viimeisenä päivänä kaikki tullaan koettelemaan. Viimeistään silloin paljastuu, kenen valtakuntaa itse kukin on oikeasti rakentanut.