Huomisen seurakunta

Yksi lähetystyön perusperiaate on pyrkimys tutustua sen kohteeseen mahdollisimman hyvin. Jokainen maa ja kulttuuri on omanlaisensa, jolloin kristinuskon sanomaa on pakko kontekstualisoida – samalla kun pidetään kiinni uskon muuttumattomasta ytimestä. Ilman näitä sanoma ei usein joko mene perille, tai usko saa Uudelle testamentille vieraita muotoja. Mutta myös täällä "kotikentällä" evankeliumin eteenpäin meneminen kärsii jossain määrin siitä, että ei olla täysin ymmärretty, millaisessa kontekstissa tomitaan.

Suomessa myydään vuositasolla noin 3 000 miljoonaa savuketta, ja sen päälle suomalaiset tuovat ulkomailta vielä muutamia satoja miljoonia lisää. Vaikka tupakointi on hiljalleen vähenemässä, nämä ovat silti isoja lukuja – varsinkin tuotteelle, joka ei ikimaailmassa saisi myyntilupaa, jos se keksittäisiin nyt. Mutta vaikka tupakan polttaminen on terveysriski, sitä ei voida kieltää, koska liian moni on koukussa siihen. On vain toivottava, että uudet sukupolvet oppivat paremmille tavoille. Mutta mitä tekemistä tällä on huomisen seurakunnan kanssa?

Monet Jeesuksen seuraajat tuskailevat oman rukouselämänsä kanssa. Ei oikein huvita eikä jaksa, ja silloinkin kun jaksaa, tuntuu rukoileminen puuduttavalta, pakonomaiselta suoritukselta. Syyllisyyden tunnetta kasvattaa lisäksi tieto siitä, että rukous ja sen ylläpitämä yhteys Jumalaan ovat (ainakin teoriassa) elämän tärkeimpiä asioita. Onko tälle ongelmalle jotain tehtävissä – ja jos on, niin mitä?

Moni on elämänsä aikana ollut tilanteessa, jossa nuori lapsi on ensin syönyt suuren annoksen ruokaa, jonka jälkeen pöytään on katettu herkullinen jälkiruoka. Kun paikalla olevat aikuiset ovat sitten leikillään todenneet lapselle, että "söit niin paljon, että mahaan ei taida enää mahtua jälkiruokaa", on lapsi saattanut nopeasti kuitata, että "se menee eri mahaan". Mahoja on tietenkin vain yksi, mutta kuten vanhemmat hyvin tietävät, herkut yleensä maistuvat lapselle silloinkin, kun vatsassa ei tunnu olevan lainkaan tilaa terveelliselle perusruoalle.

Mitä tapahtuu kristilliselle seurakunnalle tilanteessa, jossa se joutuu luopumaan kirkkorakennuksistaan, sen pari ylintä johtoporrasta tapetaan, sen toimintaa ei enää ole pyörittämässä palkatut ammattilaset eikä sillä ei ole käytettävissään länsimaittain tasokasta teologista koulutusta  – ja kaiken tämän kruunaa vaino? Tämä ihmiskoe on suoritettu Kiinassa. Tuloksena oli seurakunnan historiallinen kasvu tavalla, jolle vetää vertoja ainoastaan varhaisimman kristillisyyden räjähdysmäinen leviäminen. Siispä "marttyyrien veri on kirkon siemen", eikö niin?

Korhonen oli jälleen rukouskävelyllä. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, sillä päivä oli kohtalaisen kaunis, mutta Korhonen tuskin huomasi heitä. Sisäinen tuska poltteli, ja menossa oli sydämen tuntojen vuodatus Taivaalliselle Isälle. – Herra, miksi miksi miksi miksi oi miksi Suomessa ei tietyissä asioissa ole tapahtunut läpimurtoa, vaan seurakunnat ovat jumittuneet vääriin asioihin tai vääriin paikkoihin?

Jalkapallo vaikuttaa lajia tuntemattoman silmin tavattoman tylsältä peliltä. Siinä joukko pelaajia juoksee pahimmillaan yli puolitoista tuntia isolla kentällä edestakaisin ilman maalin maalia. Jatkuva liikkuminen ei vaikuta kovin tehokkaalta, mutta viime kädessä se on se tapa, jolla maaleja syntyy ja pelejä voitetaan. Samankaltainen periaate pätee myös missionaaliseen elämäntapaan.