Huomisen seurakunta

Yksi Kristuksen ruumiin isoimpia ongelmia on se, että se on pirstaloitunut niin moneen osaan, ja jokainen osa yrittää olla Kristuksen ruumis ilman muita osia. Tämä näkyy myös paikkakuntatasolla: vaikka jokainen yhteisö teoriassa tunnustaisikin paikkakunnan muut yhteisöt saman ruumiin jäseniksi, käytännössä näin ei välttämättä tapahdu. Tällöin on vaarana, että jokainen rakentaa omaa pientä valtakuntaansa – jonka etu ei aina ole yhtenevä Jumalan valtakunnan edun kanssa. Omat toimemme eri tilanteissa yleensä paljastavatkin sen, kenen valtakuntaa todellisuudessa rakennamme.

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Monelle on tullut yllätyksenä, kuinka huonosti resursseiltaan ylivertainen Venäjä on pärjännyt sodassaan Ukrainaa vastaan. Yhdeksi tätä selittäväksi osatekijäksi asiantuntijat ovat nostaneet sen, että Venäjän sotilasjohtojärjestelmä on edelleen hyvin hierarkkinen. Ukrainalaiset sotilaat osaavat toimia haastavissakin tilanteissa itsenäisesti yhteisen tavoitteen eteen, kun taas venäläiset vastaavanlaisissa tilanteissa tarvitsevat usein jonkun isomman herran kertomaan, mitä pitää tehdä. Jotain samankaltaista on havaittavissa myös eri seurakuntien välillä.

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.

Yhdysvalloissa on viime vuosina havahduttu siihen, että evankelisella kristillisyydellä on vakava PR-ongelma. Merkittävä osa kansasta on vieraantunut kristinuskosta, koska se yhdistyy ihmisten mielissä tietynlaiseen oikeistopolitiikkaan. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta kuulla aitoa ilosanomaa, koska sen välittäjä tulee jo ennen sitä torjutuksi kristittyjen huonon julkisuuskuvan takia. Suomessa ei vielä (onneksi!) olla tässä pisteessä, mutta ei meidänkään pahenevassa tilanteessamme ole hurraamista. Moni Jeesuksen seuraaja nimittäin tekee hartiavoimin töitä sen eteen, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kaikkea kristityt vastustavat.

Maailma on muuttunut arvaamattomilla tavoilla viimeisten 50 vuoden aikana, ja Suomi sen mukana. Yksi suurista muutoksista on ollut postmodernin maailmankuvan esiinmarssi. Tähän ajatteluun yhdistetään yleensä suurten kertomusten kuolema, kaiken kyseenalaistaminen, totuuden subjektiivinen luonne ja uskonnollinen pluralismi. Kristillisille kirkoille tämä merkitsee väistämättä luopumista erioikeuksista ja siirtymistä keskiöstä kohti marginaalia. Mutta ovatko hengelliset päättäjät – joista useimmat ovat modernin maailmankuvan kasvatteja – ymmärtäneet, mitä kaikkea tämä merkitsee?