Huomisen seurakunta

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Korhonen oli päättänyt työpäivän päälle piipahtaa keskustassa asioilla. Kohteeseen oli toimistolta puolen tunnin kävelymatka, joten kulkuvälineeksi oli valikoitunut apostolinkyyti. Korhoselle tämä merkitsi lähes aina rukouskävelyä, ja niin tälläkin kertaa. Alkumatka oli kulunut päällimmäisten asioiden purkamiseen, ja nyt oli menossa rukous rakkaan kotikaupungin puolesta. Jotenkin sydäntä tuntui erityisesti raastavan ajatus suuresta työmäärästä, jota kukaan ei ole tekemässä. – Herra, miksi et ole antanut työntekijöitä elonkorjuuseen?

Yksi Kristuksen ruumiin isoimpia ongelmia on se, että se on pirstaloitunut niin moneen osaan, ja jokainen osa yrittää olla Kristuksen ruumis ilman muita osia. Tämä näkyy myös paikkakuntatasolla: vaikka jokainen yhteisö teoriassa tunnustaisikin paikkakunnan muut yhteisöt saman ruumiin jäseniksi, käytännössä näin ei välttämättä tapahdu. Tällöin on vaarana, että jokainen rakentaa omaa pientä valtakuntaansa – jonka etu ei aina ole yhtenevä Jumalan valtakunnan edun kanssa. Omat toimemme eri tilanteissa yleensä paljastavatkin sen, kenen valtakuntaa todellisuudessa rakennamme.

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Monelle on tullut yllätyksenä, kuinka huonosti resursseiltaan ylivertainen Venäjä on pärjännyt sodassaan Ukrainaa vastaan. Yhdeksi tätä selittäväksi osatekijäksi asiantuntijat ovat nostaneet sen, että Venäjän sotilasjohtojärjestelmä on edelleen hyvin hierarkkinen. Ukrainalaiset sotilaat osaavat toimia haastavissakin tilanteissa itsenäisesti yhteisen tavoitteen eteen, kun taas venäläiset vastaavanlaisissa tilanteissa tarvitsevat usein jonkun isomman herran kertomaan, mitä pitää tehdä. Jotain samankaltaista on havaittavissa myös eri seurakuntien välillä.

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.