Huomisen seurakunta

Uusi testamentti käyttää seurakunnasta ja seurakuntalaisista monin paikoin kieltä, joka avautuu perhe-kuvaston kautta. Tässä perheessä Jumala on isä, Jeesus perheen esikoispoika ja kaikki Jeesuksen seuraajat adoption kautta perheen isän lapsia eli veljiä ja sisaria keskenään. Voidaanko seurakuntaa siis hyvällä syyllä ajatella perheenä, vai onko kyseessä ainoastaan niin sanottu juridinen fiktio, jossa oletetaan jotain, joka ei vastaakaan todellisuutta?

Tarmokas ja jatkuva uusien yhteisöjen istuttaminen on kaikkein tärkein yksittäinen strategia sekä Kristuksen ruumiin määrälliseen kasvuun paikkakunnalla että siellä jo olemassa olevien yhteisöjen jatkuvaan uudistumiseen. Tämä raflaava väite ei ole ote seurakunnanistuttajien propagandakäsikirjasta, vaan hiljattain edesmenneen maailmankuulun pastorin, kirjailijan ja teologin Tim(othy) Kellerin tekstiä . Hänen ajattelunsa taustalla on Raamatun mandaatin ja pitkäaikaisen tutkimustiedon lisäksi myös hänen oma merkittävä kokemuksensa aiheesta. Mutta onko Keller väärässä?

Moni uskoo, että mitä suurempi seurakunta, sen parempi. Suuri ei ainoastaan ole maailman silmissä näyttävämpi, vaan se on myös tehokkaampi ja kykenevämpi tekemään sitä, mitä seurakunnan pitäisikin tehdä. On siis vain järkevää, että voimia ei hajauteta istuttamalla uusia yhteisöjä, vaan pyritään tekemään jo olemassa olevista seurakunnista vieläkin suurempia ja vahvempia – eikö niin?      Väärin. Vanhan ja ison seurakunnan oletettu tehokkuus suhteessa uuteen ja pieneen on kuin oheisen kuvan optinen harha, jossa ruutu A vaikuttaisi olevan tummempi kuin ruutu B. Harha on niin voimakas, että harva pysähtyy asiaa edes ajattelemaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan.

Efesolaiskirjeen Paavali puhuu paljon seurakunnan olemuksesta ja tuo esille muun muassa sen, että jokainen uudestisyntynyt kristitty on kutsuttu palvelutyöhön (4:11-16). Tämä ei ole mikään Paavalin oma keksintö, vaan se tapa, miten Kristuksen ruumis on suunniteltu ja tarkoitettu toimivaksi. Mutta kuten monessa muussakin seurakuntaan tai uskonelämään liittyvässä asiassa, niin myös tässä on jossain vaiheessa ajauduttu täysin väärille poluille. Kristillisen kirkon historiassa palvelutyön suhteen onkin havaittavissa kolme merkittävää käännettä.

Vanhan sananlaskun mukaan "on parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä". Tämä ei kuitenkaan tunnu koskevan kristittyjä, jotka kokevat ensisijaiseksi velvollisuudekseen nimetä, häpäistä ja tuomita julkisesti niitä, joiden toiminta ja arvot poikkeavat omista, kristillisinä pidetyistä arvoista. Atlantin toiselta puolelta tuttu, alati paheneva yhteiskunnan kahtiajako sekä siihen liittyvät kulttuurisodat lieveilmiöineen ovat saapuneet tännekin – ja moni turhautunut uskova on lähtenyt mukaan keskinäisen manailun ja vastakkainasettelun kierteeseen.

Monien tuntema, terveiden seurakuntien ja seurakuntaverkostojen moninkertaistumiseen tähtäävä Exponential -verkostoon sen tukiorganisaatioksi on muutama vuosi sitten liittynyt yli 35 vuotta toiminut Leadership Network -verkosto. Jälkimmäisen yhtenä päämääränä on auttaa Kristuksen ruumista kohti huomisen seurakuntaa. Tätä se tekee muun muassa artikkeleiden, kirjojen, webinaarien, keskusteluohjelmien ja podcastien avulla. Tällä hetkellä Leadership Network keskittyy neljään pääteemaan, jotka verkostossa koetaan merkittäviksi tulevaisuuden kannalta. Verkoston sivustolla nämä teemat on nimetty ja esitelty seuraavasti:

Tutkimusten mukaan suurin osa autoilijoista pitää itseään keskimääräistä parempana kuskina. Omasta suorittamisesta ollaan siis varmoja, mutta muihin suhtaudutaan epäillen. Hieman samanlainen ilmiö esiintyy myös kristillisellä kentällä. Seurakuntien johtajilla on tapana ajatella, että ainakin heidän seurakuntansa on oikealla tiellä, Jumalan tahdossa ja Jeesuksen johdossa, kun taas monessa muussa seurakunnassa näin ei välttämättä ole. Autoilijoiden tapauksessa on selvää, että kaikki eivät voi olla keskimääräistä parempia kuskeja, mutta onko niin, että kaikki seurakunnat toimivat Jeesuksen johdossa?

Jumalan kansan vaellus Jeesuksen ajoista näihin päiviin asti on ollut pitkä ja mutkainen, ja matkalla on hukkunut paljon oleellista ja oikeaa. Pahimmillaan onkin kulunut jopa satoja vuosia, ennen kuin on huomattu – ja tunnustettu – jonkin tärkeän asian kadonneen. Kristus on kuitenkin kärsivällinen, ja pikkuhiljaa Henkensä kautta hän on palauttanut näitä kadonneita aarteita ruumiilleen.

Korhonen oli päättänyt työpäivän päälle piipahtaa keskustassa asioilla. Kohteeseen oli toimistolta puolen tunnin kävelymatka, joten kulkuvälineeksi oli valikoitunut apostolinkyyti. Korhoselle tämä merkitsi lähes aina rukouskävelyä, ja niin tälläkin kertaa. Alkumatka oli kulunut päällimmäisten asioiden purkamiseen, ja nyt oli menossa rukous rakkaan kotikaupungin puolesta. Jotenkin sydäntä tuntui erityisesti raastavan ajatus suuresta työmäärästä, jota kukaan ei ole tekemässä. – Herra, miksi et ole antanut työntekijöitä elonkorjuuseen?

Yksi Kristuksen ruumiin isoimpia ongelmia on se, että se on pirstaloitunut niin moneen osaan, ja jokainen osa yrittää olla Kristuksen ruumis ilman muita osia. Tämä näkyy myös paikkakuntatasolla: vaikka jokainen yhteisö teoriassa tunnustaisikin paikkakunnan muut yhteisöt saman ruumiin jäseniksi, käytännössä näin ei välttämättä tapahdu. Tällöin on vaarana, että jokainen rakentaa omaa pientä valtakuntaansa – jonka etu ei aina ole yhtenevä Jumalan valtakunnan edun kanssa. Omat toimemme eri tilanteissa yleensä paljastavatkin sen, kenen valtakuntaa todellisuudessa rakennamme.

Jeesus antoi seuraajilleen tehtäväksi opetuslapseuttaa kaikki kansat. Tuo tehtävä sisältää kaksi elementtiä tai vaihetta: 1) uskosta osattomien tavoittaminen evankeliumilla ja 2) uskoon tulleiden opettaminen elämään ja toimimaan Jeesuksen tavoin. Pitäisikö seurakuntien siis panostaa enemmän evankeliointiin vai uskovien varustamiseen? Oikea vastaus on tietenkin "kyllä", mutta myös järjestyksellä on väliä.

Monelle on tullut yllätyksenä, kuinka huonosti resursseiltaan ylivertainen Venäjä on pärjännyt sodassaan Ukrainaa vastaan. Yhdeksi tätä selittäväksi osatekijäksi asiantuntijat ovat nostaneet sen, että Venäjän sotilasjohtojärjestelmä on edelleen hyvin hierarkkinen. Ukrainalaiset sotilaat osaavat toimia haastavissakin tilanteissa itsenäisesti yhteisen tavoitteen eteen, kun taas venäläiset vastaavanlaisissa tilanteissa tarvitsevat usein jonkun isomman herran kertomaan, mitä pitää tehdä. Jotain samankaltaista on havaittavissa myös eri seurakuntien välillä.

Jos suomalainen Jeesuksen seuraaja haluaa yhdessä tiiminsä kanssa istuttaa seurakunnan, mielessä siintävä tavoite on yleensä jotain, josta on aiempaa kokemusta ja osaamista. Uuden yhteisön rakenteiden ja toimintatapojen osalta se merkitsee käytännössä sitä, että istuttaja päätyy valitsemaan jonkin maassamme jo ennestään esiintyvistä seurakuntamalleista. Nämä mallit ja niiden keskinäiset erot käyvät ilmi oheisesta havainnekuvasta.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että suomalaisuuden kristillisyyden 11. käsky on vuosikymmenten ajan kuulunut: Älä perusta uusia seurakuntia . Tämä on ilmennyt kahdella tavalla: Itse ei ole perustettu uusia yhteisöjä, koska kaikki paukut on haluttu laittaa oman jo olemassa olevan yhteisön kasvattamiseen mahdollisimman suureksi. Muiden samalle paikkakunnalle perustamat yhteisöt puolestaan on koettu uhkina, koska niiden perimmäiseksi tarkoitukseksi on usein nähty oman seurakunnan lampaiden varastaminen (ja sitä kautta oman aseman heikentäminen seurakuntien ja niiden johtajien välisessä pissimiskilpailussa). Tämän käskyn taustalla ei siis ole sen kummempaa kuin maailmanpolitiikastakin tuttu suurvalta- ja etupiiriajattelu.

Yhdysvalloissa on viime vuosina havahduttu siihen, että evankelisella kristillisyydellä on vakava PR-ongelma. Merkittävä osa kansasta on vieraantunut kristinuskosta, koska se yhdistyy ihmisten mielissä tietynlaiseen oikeistopolitiikkaan. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta kuulla aitoa ilosanomaa, koska sen välittäjä tulee jo ennen sitä torjutuksi kristittyjen huonon julkisuuskuvan takia. Suomessa ei vielä (onneksi!) olla tässä pisteessä, mutta ei meidänkään pahenevassa tilanteessamme ole hurraamista. Moni Jeesuksen seuraaja nimittäin tekee hartiavoimin töitä sen eteen, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä kaikkea kristityt vastustavat.

Maailma on muuttunut arvaamattomilla tavoilla viimeisten 50 vuoden aikana, ja Suomi sen mukana. Yksi suurista muutoksista on ollut postmodernin maailmankuvan esiinmarssi. Tähän ajatteluun yhdistetään yleensä suurten kertomusten kuolema, kaiken kyseenalaistaminen, totuuden subjektiivinen luonne ja uskonnollinen pluralismi. Kristillisille kirkoille tämä merkitsee väistämättä luopumista erioikeuksista ja siirtymistä keskiöstä kohti marginaalia. Mutta ovatko hengelliset päättäjät – joista useimmat ovat modernin maailmankuvan kasvatteja – ymmärtäneet, mitä kaikkea tämä merkitsee?

Jos kristinusko ei koskaan olisi saavuttanut Suomea, asiat olisivat täällä huomattavasti huonommin kuin ne ovat nyt. On myös enemmän kuin todennäköistä, että Suomen jääminen roomalais- tai kreikkalaiskatoliseksi maaksi olisi ollut monin tavoin huonompi vaihtoehto kuin luterilaisuus. Voidaan siis sanoa, että kansankirkko on sen historian aikana ollut Suomen ja suomalaisen kristillisyyden etu. Mutta onko se sitä edelleen, vai onko siitä tullut jo rasite?

Yksi lähetystyön perusperiaate on pyrkimys tutustua sen kohteeseen mahdollisimman hyvin. Jokainen maa ja kulttuuri on omanlaisensa, jolloin kristinuskon sanomaa on pakko kontekstualisoida – samalla kun pidetään kiinni uskon muuttumattomasta ytimestä. Ilman näitä sanoma ei usein joko mene perille, tai usko saa Uudelle testamentille vieraita muotoja. Mutta myös täällä "kotikentällä" evankeliumin eteenpäin meneminen kärsii jossain määrin siitä, että ei olla täysin ymmärretty, millaisessa kontekstissa tomitaan.

Suomessa myydään vuositasolla noin 3 000 miljoonaa savuketta, ja sen päälle suomalaiset tuovat ulkomailta vielä muutamia satoja miljoonia lisää. Vaikka tupakointi on hiljalleen vähenemässä, nämä ovat silti isoja lukuja – varsinkin tuotteelle, joka ei ikimaailmassa saisi myyntilupaa, jos se keksittäisiin nyt. Mutta vaikka tupakan polttaminen on terveysriski, sitä ei voida kieltää, koska liian moni on koukussa siihen. On vain toivottava, että uudet sukupolvet oppivat paremmille tavoille. Mutta mitä tekemistä tällä on huomisen seurakunnan kanssa?

Monet Jeesuksen seuraajat tuskailevat oman rukouselämänsä kanssa. Ei oikein huvita eikä jaksa, ja silloinkin kun jaksaa, tuntuu rukoileminen puuduttavalta, pakonomaiselta suoritukselta. Syyllisyyden tunnetta kasvattaa lisäksi tieto siitä, että rukous ja sen ylläpitämä yhteys Jumalaan ovat (ainakin teoriassa) elämän tärkeimpiä asioita. Onko tälle ongelmalle jotain tehtävissä – ja jos on, niin mitä?